— Niin, mummo armas! Minä rakastan häntä niin kuin ihminen rakastaa vain kerran elämässään… kerran vain eikä sitten milloinkaan enää!
Vanha rouva säpsähti. Tuntui kuin samassa tuokiossa sävähtänyt salama olisi kohdannut säihkyn noista mustista silmistä, jotka kiihkeän hehkuvina olivat kiintyneet häneen.
— Syvemmälle on käynyt kuin luulinkaan, — virkkoi hän kumeasti.
— Niin syvälle, että minun pitäisi repiä sydämeni palasiksi, jos se olisi temmattava pois.
— Mutta onhan se temmattava, lapsi… etkö käsitä sitä? Eihän sinulla ole oikeutta rakastaa miestä, joka ei enää ole vapaa.
— Eikö ole oikeutta? — vastasi Inga melkein pilkallisesti. — Kiellä ruoho itämästä, kiellä aurinko valaisemasta ja tule sitten sanomaan, ettei minulla ole oikeutta rakastaa.
— Sinä unohdat, että on olemassa toinen, jolla on etuoikeus.
— Hänellä ei ole mitään oikeutta, sillä häntä ei ole milloinkaan rakastettu.
— Mutta hän on kumminkin ollut hänen vaimonsa.
— Ei enää siitä hetkestä, kun hänen miehensä kohtasi minut. Eikä ole sen koommin enää oleva.