Mummo yskäisi.
— Kuinka sinä uskallat työntäytyä miehen ja vaimon väliin, särkeä koko perhe-elämän ja tehdä toisen naisen onnettomaksi koko elämänsä iäksi? Sinä rakastat itse; sinun pitäisi siis tietää, että vaimon on mahdoton luopua hänestä.
Inga oli ääneti tuokioisen. Mummo tunsi tuon uhmaisen niskannykäyksen, joka seurasi heti.
— Miksikä hän työntäysi väkisin? — kysäisi hän.
— Siinä se hänen onnettomuutensa varmaan onkin! Mutta nyt he ovat mies ja vaimo; ja siinä side, mikä sitoo.
— Ei ole sitä sidettä, mikä kahlehtisi rakkautta. Rakkaus repii ne rikki kuin rihmat.
— Silloin se repii enemmän kuin enää voi ehjäksi saada.
— Älä sano niin, mummo, älä!
Ääni oli vaimea, melkein rukoileva. Sen alla elähti värähdellen murheen sävel, ja se kävi kipeästi mummon sydämeen. Mutta hän päätti pysyä lujana.
Kumartuen hän laski vanhan, ryppyisen kätensä Ingan olalle.