— Jos on lapsia, niin se repii rikki lasten onnen, — lausui hän verkkaan, tuntien itsekin, kuinka nämä sanat puukkoina viiltävät haavaa.
Inga oli kätkenyt kasvot käsiinsä. Hän ei vastannut, hengitti vain raskaasti. Mummo käänsi kasvonsa toisaanne, niinkuin ei jaksaisi nähdä hänen kärsivän.
— Parempi on kärsiä itse kuin tuottaa muille kärsimystä, — virkkoi hän yhtä paljon toiselle kuin itseäänkin lohduttaakseen.
— Ei! — huudahti Inga äkkiä. — Minä nousen kapinaan sitä vastaan! Tässä on kysymyksessä minun onneni. Minulla ei ole mitään velvollisuutta ruveta pitämään muista huolta… pitäköön kukin huolta itsestään! Jos me kerran tunnemme, ettemme saata olla toisiamme vailla, että me, erillä ollen, tulisimme äärettömän onnettomiksi, että koko elämän ilo piilee yhdessäolossamme, miksikä sitten raadella toistansa ihan kuoliaaksi, sen sijaan että saattaisimme istua, niin lujasti kietouneina toisiimme, ettei mikään maailmassa voisi meitä erottaa?… Ja kuka uskaltaa erottaa meitä? — kajahti hänen intoisa äänensä. — Kun kätemme pitelevät toisiansa rakkauden ikuisella voimalla, ken uskaltaa kiertää ne irralleen?
— Saattaa tulla pieni lapsenkäsi… se koskettaa hiukan noita suljetuita sormia, ja silloin niitten täytyy laueta, olkoot kuinka lujasti hyvänsä toisissaan kiinni, koskapa sillä kädellä on etuoikeus.
— Voi, kuinka sinä oletkaan armoton… niin suunnattoman armoton, kauhean armoton!
— Niin on jokainen, joka vaatii uhria.
— Ei tuo onnea noin raskas uhri.
— Onnea ei, mutta suuremman rauhan.
— Voi! Ei mun sieluni milloinkaan saa rauhaa.