— Samoin ajattelin minäkin, ollessani niin nuori kuin sinä, mutta toisin kävi kuin olin luullut. Ihmiset nykyaikaan eivät tahdo kärsiä. He tahtovat kiertää kärsimyksen; he tavoittelevat onnea, maksoi mitä maksoi. Toisin oli ennen: silloin otettiin kärsimys vastaan napisematta. Minäkin otin, vaikka luulinkin murtuvani sen painosta. Kun olin onnen päästänyt käsistäni, silloin avasin ovet kärsimykselle ja suljin sen sydämeeni aarteena, joka oli oleva minun elämäni kannattaja. Ja siitä ajasta asti rupesin pitämään sitä kallisarvoisena asiana.

Jakkara oli muuttanut asentoa, ja Inga istui nyt kädet mummonsa sylissä, katsellen häntä suoraan kasvoihin, mutta ulkona sävähteli salamoita ristikkäin, ja jyräystä seurasi jyräys.

Mitä lukikaan hän mummon silmistä? Mikä ihmeellisen valtava, melkein juhlallinen, pitkän elämän kärsimyksistä kertova ilme kohtasikaan häntä äkkiä tuosta hennosta, vanhasta olennosta, joka varreltansa vähäisenä, hieveröisenä melkein kätkeytyi tuohon suureen, korkeaselkäiseen nojatuoliin!

Tuntui kuin nuo kirkkaat, vanhat silmät — ne, joista hän oli lukenut satujansa lapsena, — katselisivat hänen ohitsensa, syventyen johonkin, mikä oli aikoja sitten eletty, mutta joka sittenkin on läsnä nyt. Oli niin paljo mielikuvitusta noissa silmissä. Ei ihmekään, että Inga rakasti niitä niin paljon. Katsellessaan kilpisankaisten silmälasien ylitse osasivat nuo silmät yhä vieläkin loistaa tuolla erikoisella, tenhoisalla kirkkaudella, niinpä nytkin, kääntyessään häneen.

— Lapsi, — lausui vanha rouva omituisella, sydämeen käyvällä tavallansa, — ellet onnea saanut, niin kiitä Jumalaa, ettäs olet saanut kärsimystä osaksesi. Paljo on ihmisiä, jotka eivät koskaan ole saaneet täyttä iloa eivätkä koskaan täyttä murhetta; ne ovat köyhiä sieluja, joitten pitää tyytyä henkielämän murusiin. Sinä luulet, että murhe yksin voi kuolettaa. Minä katson siihen toisin silmin. Minä tiedän, että siinä piilee mitä monipuolisimpia kehittymisen mahdollisuuksia, henkisen edistymisen ituja. Minä tiedän, että kovissa kärsimyksissä asuu jokin määrä onnea, niin käsitettynä ainakin, että kaikkinainen henkinen edistys on onnea.

Inga suuteli ryppyistä kättä, joka lepäsi hänen olallaan.

— Mummo, — virkkoi hän; — kerro minulle elämäsi tarina.

Vanhus nyökäytti päätään.

— Niin, — sanoi hän, — sitä minä tässä juuri ajattelin. Kenties siitä on apua sinulle silloin kun sinun pitää valita. Sillä sinun hartioillesi valitseminen lasketaan aivan varmaan; rakkaudessa on lopullinen ratkaisu sittenkin meidän, naisten, tehtävänä.

Samassa sävähti mahtava salama ja särki pirstaleiksi vanhan tammen tuossa puutarhan portilla. Vanha rouva kavahti ylös.