— Voi tammeani! — huudahti hän. — Mun rakas, vanha tammeni!
Inga istui rauhassa sijallaan.
— Jos ratkaisu on oleva sellainen kuin sinä tahdot, — sanoi hän, — niin on seuraus tuon iskun kaltainen. Se lyö meidät pirstaleiksi: sydämen se meiltä repii juuria myöten. Se surmaa meidät.
— Ei ukonnuoli kuoliaaksi lyö, — virkkoi mummo.
— Ei tammikaan kuole. Vanha runko kuihtuu kyllä, mutta juuresta nousee uusia vesoja. Ihmisen käy samoin. Kärsimykset eivät häntä surmaa: ne kasvattavat häntä.
Hetken aikaa he olivat ääneti. Sade pieksi puutarhanpuoleisia akkunoita, ja virtana valui vesi pitkin seiniä.
— Kuinka vanha sinä olit mennessäsi naimisiin vaarin kanssa? — kysyi Inga sitten.
— Seitsemäntoista vain.
— Ja kun salama sinuun iski?
— Kahdenkolmatta. Nuo viisi vuotta olivat olleet tyhjimpiä minun elämässäni. Ajatellessani silloisia aikoja en todellakaan voi käsittää, mistä minä silloin elin. Pitäähän ihmisellä olla toki jotain, josta elää, mutta minulla ei ollut mitään. Älä käsitä minua väärin: sinun vaarisi oli pohjaltaan hieno luonne, alkujaan, luullakseni, oikea gentlemanni, mutta hänellä oli sotilasajoiltaan muutamia tapoja, jotka olivat ristiriidassa minun katsantokantani kanssa ja jotka turmelivat kerrassaan meidän avioliittomme. Hänessä oli intohimo viiniin ja naisiin.