Hän läksi, niinkuin tiedät, vapaaehtoisena sotaan vuonna 48 ja oli keski-iässä, kun hänet tykistön kapteenina sijoitettiin meille. Talo oli velkaantunut, ja ahtaat oli meillä olot. Meillä ei ollut muuta kuin hyvä, vanha nimi. Mutta tanssiessani illalla upseerien kanssa muodosti mielikuvitukseni heistä uhkeita ritareita, ja itse olin mielestäni prinsessa, jolla oli puolet valtakuntaa.
Ja prinsessahan minä tavallani olinkin, sillä tuollainen nuori tyttö, sydän lämmin ja avoin kaikelle hyvälle, on todellakin pieni kuningaskunta, jos ken oikea hänet löytää. Mutta liianpa usein valitettavasti käy niin, että kuningaskunta pannaan kortin varaan ja menetetään. Siten kävi ainakin sillä kertaa.
Siihen aikaan oli vielä sellainen tapa, että vanhemmat, huomattuaan miehen, joka heidän mielestänsä saattoi tarjota turvallisen aseman heidän lapsilleen, sanoivat tyttärelle: "Olisi suotava, että sinä ottaisit mieheksesi sen ja sen." Eikä noista pienistä kiharapäistä monikaan uskaltanut panna vastaan. Minä en ainakaan uskaltanut. Olin siihen aikaan peräti lapsellinen ja omaa tahtoa vailla. Luonteeni kehittyi vasta myöhemmin. — Minä itkeä tihustelin, kuullessani, että minusta tulee sinun vaarisi rouva; vielä enemmän itkin häitten edellisenä yönä. Mutta uudet olot tempasivat minut pian mukaansa, ja sitä paitsi täytyi vaarisi lähteä leiriin jälleen pari päivää häitten perästä. Vasta sitten kun hän sodan loputtua palasi kotia, vasta sitten minä sain selville yhtä ja toista, joka heitti synkkiä varjoja minun elämääni ja samalla ikäänkuin polki tahraisia jälkiä minun ajatusteni tiehen.
Sinä iltana, jolloin hän palasi kotia, hän oli juonut paljon eikä ollut selvä, minunkaan huoneeseeni tullessansa. Hän huomasi minun rupeavan pelkäilemään häntä, ja hänen kunniakseen minun on sanominen, ettei hän ollut tungettelevainen, vaan koetti hienolla ja huomaavaisella käytöksellä saavuttaa luottamukseni. Sen hän saavuttikin, jopa verrattain piankin, vaikka usein horjahtuikin seuraavina vuosina. Juotuansa joskus enemmän kuin sieti oli hän niin varovainen, ettei lainkaan lähestynyt minua.
Tuossa hänen kehittyneessä kainotuntoisuudessaan oli jotain, joka aina liikutti minua. Mutta eräänä päivänä tuli luokseni muuan köyhä, nuori tyttö, kivenkovaan vaatien elatusrahaa lapselle, joka oli yhtä paljon hänen kuin miehenikin. Silloin kaatui jalkaini alta viimeinenkin tuki.
Siitä päivin olin tympeä, en välittänyt mistään, en siitäkään, mitä talossa pian oli tapahtuva. Tunsin hervahtaneeni, eikä ollut minulla voimaa kohota jaloilleni jälleen. Tunsin olevani solvattu, vääryyttä kärsinyt, kummastellen vain, ettei suru syvemmin minua paina… Sittemmin huomasin syyksi siihen sen, etten ollut milloinkaan rakastanut häntä.
Elämälläni ei ollut mitään päämäärää; minä elelin vain, kunnes sinun isäsi syntyi maailmaan. Silloin oli elämällä jälleen arvoa minun silmissäni.
Luulenpa, että joku, melkein rakkauden tapainen tunne lapsen isää kohtaan oli herätä minussa silloin kun tuo pieni, parkuva olento pantiin minun viereeni. Mutta sinä iltana, minun luokseni tullessaan, oli Heine juonut runsaasti — hänen hengityksensä oli viininhöyryistä hehkuvan kuuma, sen tunsin, hänen kumartuessaan minun vuoteeni yli, — ja silloin minä sysäsin hänet luotani… minä tiedän sysänneeni lujaa… ja siitä päivästä oli sydämeni sulkeissa hänelle.
Kului aikaa puolen vuoden verran. Kerran istuin lastani tuuditellen… Silloin sattuivat silmäni erääsen ilmoitukseen sanomalehdessä. Näen sen vielä, niinkuin se olisi ollut vasta eilen edessäni. Se piirtyi selittämättömällä tavalla mieleeni. Näin siinä luki: "Nuori soittotaiteilija, liiallisesta työstä ylenmäärin rasittunut, haluaa täysihoitoa jossakin suuremmassa maakartanossa lähellä Pohjanmerta. Tarjoaa vain niukan korvauksen. Saada vapaasti soitella, siinä ainoa vaatimus."
En osaa sanoa, mikä se minut tuohon kiinnitti; mutta niinkuin välisti, vanhaa laulua kuullessaan, äkkiä alkaa ikävöidä lapsuutensa päiviä, samoin rupesin minäkin yht'äkkiä ikävöimään musiikkia… säveliä, jotka voisivat soittaa pois tyhjyyden mun ympäriltäni ja tuoda sijaan murusenkaan elämän riemuisaa juhlaa.