Kumma kyllä — Heinekin, joka ei suinkaan ollut musikaalinen, otti tuon ilmoituksen varteen, näytettyäni sen hänelle. Hän lähetti vastauksen, eikä kulunut kahta viikkoakaan, niin jo saapui vieras taloon. Matkatamineita ei hänellä sanottavaksi ollut: viululaatikko vain ja vanhassa käsilaukussa vaatteita ja kirjoja. Kalpea hän oli ja laiha. "Pulahdus Pohjanmereen tekee häneen hyvää", sanoi Heine, "sen hän on näköinenkin". En osaa sanoa, lapsi, oliko hän todella kaunis; minun mielestäni kyllä, mutta muitten tuskin. Oikeastaan en minä hänestä, hänen tullessaan sisään, nähnyt muuta kuin silmät. Ne loistivat ja hymyilivät, nuo silmät, ne lämmittivät ja elähyttivät minua! Pelkät silmät minä näin, silmät, jotka värähtelivät kuin viulunkielet… Kuullessani hänen viuluansa täytyi minun ajatella hänen silmiään, ja kun minä nuo silmät näin, täytyi minun ajatella hänen viuluansa. Minun ei tarvitse selittää tätä sinulle: sinä ymmärrät sen siinä määrin kuin itsekin rakastat.
Ensi alussa emme paljoa puhelleet, mutta hän soitteli minulle… Hän soitti minut uuteen olemukseen, pois siitä tympeästä elämästä, jota olin elänyt. Hän soitti kaikki henkiset voimani vireille jälleen tai paremmin sanoen: hän soitti ne ensi kertaa yhteen! Ja silloin minä ymmärsin, mitä rakkaus kahden ihmisen välillä on.
Ja sitten istuimme tuntikausia yhdessä, tuttavina haastellen, mutta silloin hän aina parhaiten haasteli, kun otti viulun käteensä tai istui vanhan klaverin ääressä, soitellen hienoja variatsioneja vanhoihin lauluihin. Yhä vieläkin kuulen noita säveliä, kun silmäni suljen.
Luulen kuin luulenkin, että sinun isäsi ilmeinen musikaalinen aisti aiheutui siitä, että hän sai ensimmäiset vaikutelmansa viulun sävelistä. Kätkyessä makasi lapsi, niitä kuunnellen… Ja silloinkin se niitä aina kuunteli, kun povellani lepäsi… koko sielunihan oli pelkkää kuuntelemista!
Niin hän kerran sanoi itsekin, myhäillen: "Tuosta lapsesta tulee vielä musiikin rakastaja. Jos hän olisi minun poikani, niin hänestä tulisi taideniekka."
En tiedä, kuinka se kesä kuluikaan. Tiedän vain, että päivät kiitivät kuin salama, ja ennenkuin tiesinkään, oli lähtöpäivä käsissä. Kohdatessaan minut sinä aamuna puutarhassa hän virkkoi: "Sanotaan minun lähtevän tänä iltana, mutta te tulette mukaan. Te tulette, minä tiedän sen."
Kuljin kuin unissa sen päivän ja sanoin jäähyväiset kaikelle, mitä talossa oli. Sanoin luullakseni jäähyväiset joka puulle ja joka pensaallekin, tietämättä oikeastaan itsekään mitä tein.
Seurauksia en ajatellut… ylipäänsä en ajatellut sinä päivänä mitään… tunsin vain, että hän ja minä olemme yhtä, niin yhtä, että elämä on mahdotonta, jos täytyy erota.
Vasta tuntia ennen lähtöä, kun astuin lastenhuoneeseen sanomaan jäähyväisiä isällesi, vasta silloin minä täydellisesti tajusin mitä olin tekemäisilläni.
Lapsi itki, avatessani oven. Se virui kätkyessään ja tuijotti minuun suurilla silmillään. Lapsentyttö ei saanut sitä viihtymään, mutta minut nähtyänsä se vaikeni ja hetkisen kuluttua ojensi nauraen kätensä minua kohti.