Minä jäin yksikseni lapsen kanssa. Minä nostin sen kätkyestä rintaani. Ja silloin tuntui, kuin ken kietoisi mua kahleisiin, kummallisiin, lujiin kuin kokonaisen elämän surut ja pitkäin yöntietämäin itkut. Silloin tiesin, etten minä saata lähteä.
En ole milloinkaan itkenyt niin kuin sillä hetkellä, ja Jumala yksin tietää minun tuskaisen ikäväni senjälkeen. Mutta en ole milloinkaan katunut, että valitseminen kävi niin eikä toisin, sillä rauha on onnea kalliimpi.
Se oli raskain päivä elämässäni, jolloin minun epätoivoisena täytyi taistella hänen kanssaan, sillä hän ei olisi tahtonut luopua minusta, mutta siitä olen varma, ettei hänestä milloinkaan olisi tullut sitä taiteilijaa, mikä hänestä tuli, ellei vastoinkäyminen olisi häntä kehittänyt. Tämä ajatus on minua tukenut kautta kaikkien noitten vuosien… Nyt ei häntä enää ole… Jumala siunatkoon hänen muistoansa! Minä en murtanut hänen elämäänsä, niinkuin hän silloin sanoi minun tekevän; minä annoin vain hänen elämälleen sisällyksen, niinkuin hänkin antoi minun poloiselle, typistetylle elämälleni sisällyksen kärsimyksissäni.
Kohtasimme toisemme sittemmin. Silloin olimme vanhoja kumpainenkin, mutta tunsimme kumminkin, että vaikka kaikki muu meissä oli vanhettunutta, rakkaus oli meissä yhä nuorena pysynyt. Ikävöimys on meidät säilyttänyt nuorina, sanoi hän. Ja niin hän sanoi myöskin, että juuri kärsimykset olivat tehneet hänestä sen miehen, mikä hän nyt oli; onni ei olisi milloinkaan sitä tehnyt. Hän oli niitä luonteita, joita vastoinkäyminen kasvattaa. Ja tuntuu niin suloiselta, sanoi hän, kun tietää, että sydämessä on rauhoitettu pyhäkkö, johon aina pääsee turvaan, pyhäkkö, jossa ei ole syntiä tehnyt… ja kun tietää, että on olemassa suru, joka on omaa, ja rakkaus, jota ei kukaan voi ottaa pois, joka ei koskaan vanhene…
Vanha rouva laski hienopiirteisen, vanhan päänsä jälleen nojatuolin pielusta vasten, ikäänkuin väsyneenä puhumisesta.
Ensi kertaa pitkän elämänsä aikana hän nyt avasi sydäntänsä toisen sydämen lukea, sydämen, joka oli heimoa hänen sydämelleen… Ja niin hiljaa tulivat hänen sanansa, niin eriskummaisesti luottamusta herättävinä… Niitten pohjana oli pitkän elämän kokemus, ja niissä kajahteli voimakkaan sielun omat näkemät ja tuntemat. Ei siinä ollut mitään hempeämielisyyttä, ei tunteitten puhkuamista… siinä oli vain verkalleen, taistelemalla saavutettua elämänkatsantoa.
Inga vilkaisi noihin ryppyisiin kasvoihin, kiiltäväin, valkoisten suortuvain kehystämiin. Kuinka olikaan mummo näinä viime vuosina osannut suistaa surujansa!… ei hän ollut milloinkaan tuonut niitä näkyville haikeamielisten viittausten verhossa… hiljaa oli istuskellut vain, kasvatellen itseänsä kärsimyksessä, ja tämä kärsimys oli käynyt hänelle vuodesta vuoteen yhä rakkaammaksi, sillä kärsimyksestä oli hänelle koitunut ei ainoastaan hänen sielunsa kalliin omaisuus, vaan hänen tehokkain kehitysvoimansakin, hänen suurin henkinen kykynsä.
— Mummo armas! — virkkoi Inga, hellästi painaen poskensa laihaa kättä vasten hänen olallansa. — Sinä olet suurisuuntainen ihminen, mutta sitä en ole minä. Minä kaipaan onnea, minä janoan onnea! Eikä minulla ole lasta, joka pidättäisi, niinkuin sinulla.
— Mutta hänellä on.
Inga lyyhistyi, niinkuin ruoskan iskusta.