— Voi Kai, Kai! — vaikeroi hän. — Miksikä sinä aina palajat häneen, mummo? Onko toisen lapsi sälyttävä kärsimyksiä päälleni?
— Niin, koska lapsi on hänen. Ei tule milloinkaan onnelliseksi se, joka toisten onnea tallaa jalkainsa alle.
— Sitä onnea, jota sinä tarkoitat, ei ole milloinkaan ollut olemassa.
— Mutta lapsen onni on ollut olemassa. Sinä murrat sen, erottaessasi vanhemmat toisistaan: sinä riistät siltä turvallisuuden tunnon, ja silloin se on parhaintansa vailla.
— Kuka on sanonut, että lapsella on suurempi oikeus onneen kuin minulla? Onko hänen elämällänsä muka suurempi arvo kuin minun? Ja pitääkö kahden ihmisen joutua hukkaan lapsen tähden?
Mummo oikaisihe tuolissaan.
— Ei! — lausui hän; — ei ole heidän määrä joutua hukkaan; kaukana siitä. Eikä se ole tarpeellistakaan. Sanonpa sinulle: kärsimyksessä asuu omituinen salaisuus: Kärsimystä ei saa pitää minään sellaisena, joka on kierrettävä; sitä on pitäminen sellaisena, jonka läpi on käytävä. Ja silloin tapahtuu se ihmeellinen asia, että se käy rakkaaksi, sillä kärsimyksellä on elämänarvoa yhtä hyvin kuin onnellakin …
Hiljaista oli tuvassa kauan aikaa. Inga istui kädet sylissään. Hän puristi ohkaisia sormiansa niin lujasti yhteen, että ne naksahtelivat, mutta sanaakaan hän ei puhunut.
Salamat heikkenivät heikkenemistään. Jyrinät kumahtelivat yhä kauempana… mutta sade se yhä rapisutti verannan sinkkikattoa, niin lohduttoman yksitoikkoisesti.
Mummo yskähti pari kertaa… nälkäinen varpusenpoika äännähti pesässänsä räystään alla… ja sitten ei kuulunut kuin pisarain rapinaa… ja avonaisesta akkunasta tuoksahti tuore sammal katoilta ja umpea kosteus kiviseinistä.