Inga oli hetken aikaa vaiti ja sanoi sitten, ikäänkuin johtaakseen puhetta toisaanne:
— Pidättekö tänpuolisesta kansasta?
— Kalastajista ehdottomasti; talonpojista vähemmin. Niillä on liian paljon jumalisia puheenparsia.
Inga hiukan hypähti ilosta.
— Kuinka minun on hauska kuulla näitä sanoja! Minä olen juuri samaa mieltä. Minun on melkein tuskallista sellaisten seurassa. Mutta kalastajat, ne ovat minun väkeäni! He eivät jaarittele; he toimivat. Ei muuta kuin: Pelastusvene vesille! Ja siinä he ovat saapuvilla joka mies. He ovat siepanneet monta suupalaa lännen-ärjyltä, niin että se on murissut vielä monta päivää jälkeenkinpäin.
— Reipasta väkeä. Sen näkee jo kasvoista.
Inga katsahti häneen. Reippautta näkyi hänen mielestään tohtorinkin kasvoilla. Jokin intohimon ilme asui niissä tällä haavaa, vaikka hän näytti seisovan aivan välinpitämättömänä, kepillään katkoen rikkaruohoja. Inga Heinen mieleen muistui kaikki, mitä oli hänestä kuullut, mutta hän ei virkkanut mitään. Ääneti he kulkivat edelleen, kunnes tultiin siihen kohtaan, jossa tie kääntyy tohtorin asunnolle.
— Enhän rohjenne pyytää teitä astumaan sisään? — virkkoi tohtori, ojentaen kättänsä.
Toinen ei malttanut hillitä mielitekoansa.
— Miks'ette? — sanoi hän. — Pitäähän minun kumminkin saada nähdä nuo vanhat huoneet uudessa asussaan.