Tohtori myhähti.
— Te voitatte siis ennakkoluulonne?
— Niin kyllä, — vastasi Inga Heine ja astui reippaasti pienestä portista, minkä tohtori oli avannut.
— Sanoitte äsken olevanne kiintynyt vanhuksiin ja koiriin. Vanhuksia minulla valitettavasti ei ole tarjottavana, mutta koira minulla on, jota maksaa nähdä. Kenties teistä tulee hyvät ystävät, — lisäsi hän hilpeästi.
— Sepä hauskaa! Mitä rotua se on?
— Oikea newfoundlandilainen.
— Ihanko totta? Minä olen monta vuotta koettanut saada sellaista, mutta en ole löytänyt mistään. Ei suinkaan teidän koirallanne ole pentuja?
— Ei. Fenrisillä ei ole kuin yksi pentu ja sekin kaksijalkainen. Saatte pian nähdä kumpaisenkin.
Valoisa ilme lehahti hänen kasvoillaan, hänen puhuessaan viimeisiä sanoja. Hän päästi vieraan edellänsä eteisen kautta arkihuoneeseen, jonka ovi oli raollaan.
— Olkaa hyvä ja istukaa. Monsieur Fenris on heti täällä.