Inga Heine istahti akkunan ääreen, joka oli täynnään krokus-kukkia ja hyasintteja. Surumielisin tuntein hän katseli ympärilleen tuossa tutussa huoneessa. Se tuntui hänestä niin vieraalta nyt. Tuo vanhanaikuinen huone, kankeine, jouhikankaalla päällystettyine huonekaluineen, joita oli seissut seinuksilla aina suunnilleen yhtä kaukana toisistaan, tuo omituinen, vanha huone, missä käki ennen vanhaan oli pistänyt päänsä bornholmilaisen seinäkellon komerosta ulos kukkumaan tunninlyöntejä, ja missä aina oli lemunnut suitsutukselta, — tuosta huoneesta oli äkkiä tullut muodinmukainen koti, kööpenhaminalaisessa asussa. Siinä pehmoiset huonekalut, pieniä seinäkoristeita, japanilaisia lautasia ja siroja pikkuesineitä jos minkälaisia. Täällä oli kaikkea yltäkyllin, ja sittenkin puuttui jotain, jotain, mikä olisi antanut kaikelle tuolle varsinaisen luonteen. Kaikki oli ikäänkuin ryhmitetty sattumoisin, sijoitettu sikin sokin, rakkautta vailla, aistittomasti.
Inga huomasi tuon vajavaisuuden ja luki sen vaistomaisesti talon emännän syyksi, mutta palasi sitten ajatuksissaan jälleen tohtoriin. — Hän mietti, kuinka suuri erotus oli todellisuudella ja hänen mielikuvituksensa luomalla. Hän oli kuvaillut tohtoria lyhyeksi, jäntteräksi mieheksi, hieman kaljupääksi, silmäkulmat tuuheat, katse älykäs, terävä. Sen sijaan hän oli kohdannut kookkaan, tukevaniskaisen olennon, kasvonjuonteet tarkkapiirteiset, tukka tumma, lainehtiva. Silmät vain olivat sellaiset kuin hän oli kuvitellut. Niistä kävi katse, samalla älykäs ja arkaileva; siinä oli jotain ennalta tuttua. Liian vähän nuo silmät katsahtelivat ylös, mutta kun katsahtivat, silloin niissä oli jotain puoleensa vetävää, omituisen henkevää. Ei! Olipa hän tehnyt mitä hyvänsä, ei se ainakaan sellaista ollut, joka olisi hänen luonteeseensa tahrapilkkua lyönyt. Siitä Inga tunsi olevansa varmasti vakuutettu! Ja voitonriemuisena hän nyökäytti päätänsä ajatellessaan mikä valtava todistuskappale hänellä nyt on oleva, puolustaessaan häntä mummonsa edessä!
Hänen mietiskelynsä keskeytyi, sillä ovi vastapäässä aukeni, ja sisään astui suurin, mahtavin askelin ja häntää heiluttaen kookas, harmaa newfoundlandilainen koira, pieni kiharapäinen poikaviikari selässään.
Koira ja poikanen olivat kuin yhteen valetut, kumpikin niin kauniit muodoilleen, että Ingan vilkas taideaisti lehahti heti liekkiin. Ehdottomastikin hän löi kätensä yhteen, huudahtaen: — Hyväinen aika, kuinka somia nuo molemmat! Ja kuinka ne sopivat yhteen!
Hän ei ollenkaan huomannut tohtoria, joka myöskin oli tullut sisään ja nyt silminnähtävällä ylpeydellä katseli, millaisen vaikutuksen nuo tekevät vieraaseen. Ihastus koiria kohtaan pääsi Ingassa heti täyteen voimaan, eikä aikaakaan, niin jo hän oli polvillaan Fenrisin edessä, sormet syvällä sen tuuheassa turkissa.
— Niin, nuuski sinä minua vaan, — liverteli hän. — Sinähän olet reipas poika, kun osaat olla hevosenakin.
— Reipas on Kai ja! — kuului pieni ääni, pettymyksen tapaisella heläyksellä. Poikanen, joka ilmeisestikin oli huomannut jääneensä syrjään, oikaisi selkänsä sotilasmaiseen tapaan ja uudisti: "Reipas poika!"
— Niinpä oletkin, — sanoi Inga. — Reipas poika. Näytäs, kuinka hyvin sinä osaat ratsastaa. — Ja houkutellen puuhkallansa Fenrisiä, joka rohkein nappauksin koetti siepata sitä suuhunsa, hän läksi juoksemaan ympäri huonetta, poikasen riemuitessa ja hänen itsensä heleästi nauraessa.
Hän ei huomannut oven jälleen auenneen ja solakan naisen hiljaa astuneen huoneeseen. Hän vaipui hengästyneenä tuolille, jättäen puuhkansa Fenrisille, joka riemuissaan rupesi retuuttelemaan sitä. Vasta sitten kun hiljainen rouvasihminen oli levollisesti ottanut puuhkan pois ja nuhdellen virkkanut koiralle: — Ole tuossa! Ihanhan sinä tärvelet vieraan puuhkan! — vasta silloin Inga huomasi hänet ja nousi heti seisomaan.
— Suokaa anteeksi, hyvä rouva! Mitä aatellettekaan minusta, joka pidän tällaista melua teidän talossanne ihan ensi kerralla! Luulette kenties, että minussa on jotain vinoa. Mutta minä vakuutan: noitten oli syy yksinomaan, — hän viittasi poikaan ja koiraan, — ne ovat todellakin liian somia!