Muutama päivä oli kulunut hautajaisista. Inga kulki levottomana autioissa huoneissa. Hän istahti mummo vainajan tuoliin; hän kosketti mummo vainajan sukankutimeen, joka vielä oli pajutuolilla akkunan lähellä. Yksinäisyys tuntui niin tukahduttavalta.
Hän meni alas puutarhasaliin. Siellä leyhähti häntä vastaan raskas, ruumiinhajun ja kukkasten tuoksun sekainen ilma. Hän otti hurstit akkunain edestä alas ja siirtyi äskeiseen huoneeseen kirjoituspöydän ääreen.
Siinä oli vielä vanha kynänvarsi, jota mummo aina oli käyttänyt. Koneenomaisesti Inga tuijotti siihen kotvasen. Sitten hän äkkiä nousi ja meni atelieeriin.
Hän ei ollut käynyt siellä siitä pitäin kuin silloin tohtorin kanssa. Nyt hän ikävöitsi häntä, ja se se saattoi hänet sinne, hänen kuvansa luokse.
Hän tempasi peitteen pois ja jäi seisomaan kuvan eteen.
Kuinka paljon vaillinaista olikaan tuossa ensimmäisessä suunnitelmassa! Pieni ryppy silmäin kohdalta oli jäänyt pois, samoin omituinen tukan taive niskakuopassa. Suun piirteet eivät nekään olleet tarpeeksi lujat, ja tuo tarkkapiirteinen leuka oli täyteläisempi muodolleen todellisuudessa kuin jäljennöksessä.
Sen enempää harkitsematta hän nouti vettä ja ryhtyi työhön.
Hän työskenteli monta tuntia yhtämittaa, ja sitä myöten kuin hänen ajatuksensa pyörivät tohtorin ympärillä ja hänen rakkautensa syleili jok'ainoata piirrettä noissa kasvoissa, ja sitä myöten kuin teos luontui hänen käsissään yhä täydellisemmäksi ja täydellisemmäksi, sitä myöten kävi hänen päätöksensä yhä lujemmaksi: hän lähtee, hän asettaa tuhannen peninkulmaa heidän välillensä, vaikkapa sen hintana olisikin koko hänen elämänsä onni.
Hänen uinuva tarmonsa kasvoi työkyvyn keralla. Hän ymmärsi nyt, mikä se koko tänä aikana oli häntä ahdistanut ja painanut, vaikk'ei hän ollut osannut saada ajatuksiansa selvään muotoon.
Hän oli kyllä ajatellut lähteä, mutta perimmäisenä oli hänen sielussaan sittenkin asunut ajatus: eikö mitään muuta keinoa ole olemassa…? Jos hänen täytyykin lakata toivomasta, että milloinkaan hänen omaksensa tulisi… pitääkö hänen riistää itseltään sekin ajatus, ettei edes saa elää hänen läheisyydessänsä ja nähdä häntä, milloin ei ikävöimiseltään enää saa rauhaa?