Nyt, hänen kuvaansa tarkastellessaan, hän äkkiä ymmärsi, että hän voi riistäytyä pois, vaikkapa tuntuisikin, kuin hänen oman olemuksensa pohja ja perustus siten kukistuisi. Yhtä hän vain ei voi: hän ei voi elää hänen läheisyydessään omistamatta häntä, hän ei voi uudestaan ja uudestaan kohdata häntä päästämättä intohimojansa valloilleen. Ihminen hän on hänkin vain ja tietää voimainsa äärimmäisen rajan.
Onneksi osasi Inga Heine elämänsä ratkaisevimpinakin hetkinä nähdä selvästi ja ikäänkuin mitata voimainsa kannattavaisuuden; onneksi hän osasi aina torjua luotaan hempeät mielikuvat sellaisesta, mikä teoriassa on saavutettavissa, mutta käytännössä mahdotonta.
Ja hänen rehellinen, älykäs silmänsä elämän todellisuuteen se tässäkin esti hänet pysähtymästä puolitiehen ja katsahtamasta sivuille.
Tunnin kuluttua hän koputti pehtorin oveen ja avasi sen nopeasti, kuultuaan: "sisään!"
— Kartano on myytävä, — lausui hän ilman mitään esipuheita, mutta hänen äänensä vapisi.
Pehtori säpsähti.
— Mitä ajattelettekaan, neiti! Se olisi suurin synti, minkä saattaisitte tehdä! Kartano on ollut teidän suvullanne monta miespolvea, ja vanha valtioneuvoksetar teki työtä sen eduksi koko elämänsä iän! Ja senkö te saattaisitte nähdä vieraan käsissä?
Jotain suonenvetoista ahdistusta tunsi Inga kurkussansa. Se esti häntä heti vastaamasta, mutta pian hän toipui ja sanoi hänelle, katsoen häntä suoraan silmiin:
— Se on luja päätökseni; turha on koettaa järkäyttää sitä.
— Ja oletteko ajatellut mitä merkitsee kartanosta luopuminen? Mistä te saatte kodin tästäpuolin?