— Minulla ei ole pääomaa, ja vaikkapa olisikin…
— Mitä se tekee? Siitä me kyllä sovimme. Saatattehan maksaa pienin erin joka vuosi. En minä mikään ankara velkoja aio olla. Ja minusta tuntuisi niin hauskalta ja turvalliselta, tietäessäni kartanon olevan teidän käsissänne. Olenpa varma, että vanha rouvakin olisi sen suonut.
Pehtori oli jälleen lähtenyt kävelemään edestakaisin lattiata, mutta Inga astui hänen jälkeensä ja laski kehoitellen kätensä hänen käsivarrelleen.
— Ajatelkaas, kuinka mieluista, jos se jäisi teille! — puhui hän.
— Älkää vaatiko sitä, — virkkoi toinen jyrkästi, kääntyen pois. — Te ette saa vaatia sitä minulta.
— Miks'en? — tiedusteli Inga. — Sanokaa, miks'en!
— Siks'että se on mahdotonta, asiain ollessa nykyisellä kannalla. Siks'että… minun on mahdoton olla täällä teidän lähdettyänne.
Inga katsahti häneen ja punastui. Missä olivatkaan hänen ajatuksensa olleet, koska asia hänelle nyt vasta selvisi? Oliko hänen oma rakkautensa vallannut hänet niin, ettei hän ollut huomannut, mitä tuon toisen sydämessä liikkuu…?
Inga ojensi hänelle molemmat kätensä ja sanoi:
— Kiitos, sydämellinen kiitos kaikesta, mitä olette ollut meille ja tälle vanhalle kartanolle kaiken sen aikaa, kun olemme toisemme tunteneet. Älkää olko pahoillanne minuun, jos olen teitä loukannut. En ole tahallani sitä tehnyt. Loukkauksiahan me saamme kokea jokainen. Elämä ei siitänsä muutu. Jokainen meistä kohtaa kiven, johon verisenä kompastuu.