Pehtorin mielestä ei sen koommin koskaan mennyt se suru, jonka hän nyt luki neiden silmissä, kuullessaan noita viimeisiä sanoja. Inga päästi hänen kätensä irti. Pehtori jäi seisomaan neuvotonna. Hän yritti sanoa jotain, mutta ei kyennyt.
— Saanhan edelleenkin, niinkuin tähänkin asti, kysyä teiltä neuvoa kaikessa, mikä kartanoa koskee? — kysyi Inga.
— Kyllä, kiitos! Sydämellinen kiitos! Ette usko, kuinka mielelläni minä tahdon auttaa teitä! — sanoi pehtori hämillänsä ja kankeasti, mutta niin äärettömän vilpittömästi.
— Sen kyllä tiedän, — vastasi Inga. — Ja täydellä luottamuksella minä jätän talon myynnin teidän huostaanne.
— Mutta onko nyt ihan välttämätöntä myydä se? — alkoi toinen jälleen. — Jospa vielä katuisitte joskus? Olen melkein varma siitä, että vielä kerran kadutte.
— Ykskaikki, — keskeytti Inga pikaisesti ja ikäänkuin sysäillen sanojansa. — Se on myytävä… kuulettehan, se on myytävä… millä ehdoilla hyvänsä! Minä en tahdo pitää sitä.
Hänen äänensä, muutoin lempeä, kajahti niin kovalta, että olisi luullut kartanon käyneen hänelle vihanpidoksi, ja sittenkin hänen katseensa hyväili niin hellästi vanhaa nurkkahuonetta, hänen kätensä hiljaa silitellessä toukansyömää laudoitusta, johon hän parhaillaan nojasi… Pehtori ymmärsi hänen kärsivän tuskaa eikä puhunut enää mitään.
Inga läksi verkalleen pois, sulkien oven perässään.
Palattuansa arkihuoneeseen hän istahti mummon kirjoituspöydän ääreen ja kirjoitti kirjekuorelle tohtorin osoitteen. Päättäväisyyden tuli hehkui hänessä, ja häntä melkein pelotti vaipua mietiskelyyn.
Hän kirjoitti nopeasti pienelle kortille: