"Kohdatkaa minua huomis-iltana kello 7 hietasärkillä. Sanoisin kernaasti jäähyväiset Teille."
Hän pisti kortin kuoreen, mutta otti sen jälleen ulos ja liitti siihen:
"Ottakaa päiväkirja mukaan, se, josta olette puhunut. Se kirja on minun. Vaikka kuinka köyhäksi tulisin, muistoissani olen rikas sittenkin.
Was vergangen, kehrt nicht wieder, aber ging es leuchtend nieder, leuchtet es lange noch zurück…
Inga Heine."
Hän kutsui naispalvelijan ja lähetti hänet viemään kirjeen perille.
Ja sitten hän päätti ruveta panemaan tavaroitaan kokoon.
Hän kirjoitti pitkän luettelon kaikesta, mikä on myytävä huutokaupalla, mitä on annettava pois ja mitä on lähetettävä hänen jälkeensä ulkomaille. Minne? tiedusti hän äkkiä itseltään, ja ajatukset ne siihen kohta vastasivat: Roomaan tietysti, taiteilijain kotikaupunkiin!
Taiteilijaveri kuohahti hänessä, kun hän tuli ajatelleeksi etelää, mutta synkkänä varjona laskeutui hänen sielunsa yli se rakkaus, jota hän nyt lähtee pakoon, tuo kasvava kaipaus, joka yhä on pyrkivä pohjoista kohti, etsiskellen siellä yksinäistä olentoa hietasärkkäin välissä.
Melkein koneenomaisesti hän meni atelieeriinsa ja pysähtyi siellä hänen kuvansa eteen, mutta hänen täytyi heti lähteä pois, sillä hän oli vähällä purskahtaa itkuun.