Illalla hän kutsui talonväen luokseen ja antoi kullekin rahalahjan sekä jonkun pienen esineen vanhan rouvan muistoksi.
— Te olette talossa Köyriin asti, — sanoi hän, — ja niin kauan on pehtorikin täällä. Siksi saadaan kartano kaiketi myydyksi, mutta useimmat teistä arvatenkin tahtovat jäädä taloon, uuden isännän palvelukseen.
Ääneti ja juhlallisina he seisoivat hänen ympärillään; kädenselkä se vain silloin tällöin pyyhkäisi kyynelen pois. Mutta alas väentupaan tultuaan virkkoi pieni tallirenki oikealla jyllantilaisella vilpittömyydellä: — On se vaan nurinkurista, että niinkuin nyt kartanokin myydä mäiskätään. Oishan se hyvinkin passannut, että ylioppilasmamsseli ois sen pitänyt.
Ei kukaan vastannut.
— Kovin suree, — virkkoi yksi.
— Ja niin laihaksi kuin on mennyt! — liitti toinen säälien.
— Suittaahan, — puhui kolmas, — suittaahan se uusikin isäntä olla kunnon mies ja meille laatuun käypä kanssa, mutta sellaista kuin vanha rouva, sellaista ei saa mistään.
* * * * *
Yöllä alkoi navakka tuuli puhaltaa mereltä päin, ja koko seuraavan päivän möyrysi Pohjanmeri hietasärkkäin takana.
Illalla, Ingan ponnistellessa myrskyä vasten, pärskytti tuuli merenvaahtoja hänelle kasvoihin ja lennätti pieniä pivollisia hienoa lentohiekkaa hänen silmiinsä. Kova aallokko löi rantaa vasten. Tyrskyt ulvoivat ja pauhasivat ulkona, viskellen lakkapäitten vaahtoisia harjoja korkealle ilmaan ja heitellen raskaita laivanlankkuja keveinä lastuina rannalle.