Oli kuin parkuisi meri synnytystuskissaan, kuin koko tuo suunnaton syvyys tuolla ulkona möyryten päästäisi valloilleen intohimojansa.
Pauhina teki hänelle hyvää ja tyynnytti hänen mieltänsä: se oli kuin kuvastusta hänenkin kiihkoisesta tilastaan, se ikäänkuin puki ääneen hänen oman rintansa parkua.
Tohtori oli jo odottamassa häntä ulommaisen särkän juurella.
Polviaan myöten hän seisoi lentohiekassa, vaahdon pärskyessä hänen ympärillään.
Ingan puoleen kääntyessään hän oli aivan märkä kasvoiltansa.
Yhdellä hyppäyksellä hän oli Ingan rinnalla, otti hänen kätensä ja pani sen lujasti käsivartensa alle.
— Te ette saa lähteä, — sanoi hän, likistäen kättä lujasti rintaansa vasten. — Ette saa lähteä, ette millään ehdolla.
Avutonna vilkaisi toinen häneen, sanaakaan sanomatta. Tohtori hengitti raskaasti, hehkuvin silmin katsoen häntä.
— Ettehän te täyttä totta tarkoittanut, ettehän? — puhui tohtori innokkaasti. — Sanokaa, että muutoin vain kirjoititte noista jäähyväisistä! Tunnettehan te itsekin, että vaikka meillä olisi mitä hyvänsä toisillemme sanomista, jäähyväisiä emme saata sanoa. Se on mahdotonta. Se olisi samaa kuin pidättää oma hengityksensä. Vai eikö lienekään rakkaus sielun hengitystä?
Inga nyökäytti päätänsä, mitään vastaamatta. Hänestä tuntui, kuin notkahtelisi hänellä polvet, nyt, kun ratkaiseva hetki on tulossa.