Tohtori jatkoi kiivaasti ja kiihkeästi:
— Saatte sanoa minulle mitä tahansa, jäähyväisiä ette. Kuulettehan! Minä kiellän sen. Teidän täytyy olla alati minun läheisyydessäni… sittenhän edes tiedän teidän olevan tuossa vanhassa kartanossa, tiedän, että niitten seinäin sisällä, joita joka hetki saatan nähdä, te asutte yötä ja päivää, ja että siellä aurinko valaisee minun rakkainta olentoani maailmassa! Ettehän tahtonekaan riistää kaikkea päivänpaistetta minun elämältäni, ettehän? Onnen lapsipuolellekin suodaan edes vähäinen väläys, minkä valossa lämmitellä. Asettaa peninkulmia teidän ja minun välilleni on samaa kuin tylyllä kädellä repiä kaksi sielua palasiksi, sydänjuuria myöten. Se on epäinhimillistä, se on yli-inhimillistä.
— Tiedän mikä olisi vieläkin pahempaa, — virkkoi Inga.
— Mikä niin?
— Kohdata toisiansa vieraina muitten ihmisten nähden, puhella vähäpätöisistä asioista, kun kaikki sydämen ajatukset uhkuvat rakkautta, elää lähetysten, saamatta kumminkaan nähdä toistansa, ikävöiden valvoa yöt umpeen ja sitten päivällä kylmäverisesti harkita, milloinkahan ensi kertaa kohdattaneen, niin etteivät ihmiset siihen pahenisi! Tuntea voivansa olla ylpeä rakkaudestansa ja olla sittenkin pakotettu piilottelemaan sitä kuin häpeätä, taistella nääntymiin asti, jottei vain katse tai ääni tai pelkkä läsnäolokin ilmaisisi, mistä rinta on niin ääriään myöten täynnään…! Haa! Se on Tantaloon tuskia… pahempaa kuin jäähyväiset pitkän elämän ajaksi.
Tohtori tuijotti häneen, kokonaan huumauneena hänen kiihkeästä puheestaan. Ensi kertaa Inga nyt hänen kuultensa päästi intohimonsa kokonaan ilmoille. Ei aristellen, ei epäröiden, vaan hehkuvalla voimalla laulahti tunnustus äänekkäästi hänen huuliltansa. Tohtori tunsi omat voimalliset tunteensa niissä, ja onnesta säihkyi hänen silmänsä.
— Minä siunaan niitä Tantaloon tuskia! — sanoi hän. — Minä tiedän teidän kestävän ne minun tähteni.
Inga laski ikäänkuin torjuen kätensä hänen rintaansa ja vastasi:
— En voi. On kukaties olemassa naisia, jotka voisivat, hiljaisia, järkeviä naisia, kyllin voimakkaita panemaan kammitsaan tunteensa; minä en voi… Minä saattaisin sanoa itselleni, että tästä puolin minun ei enää pitäisi nähdä teitä, ja illalla minä sittenkin saapuisin tänne kohtaamaan teitä. Ja aina minä tapaisin teidät täällä meren rannalla, ja yhdessä me astuisimme särkkien välissä, ja yksi olisi meillä puhelun aine ja yksi ajatusten aihe… ja viimein kasvaisi meissä rakkaus niin voimakkaaksi, ettei se enää milloinkaan kuulisi muuta kuin omaa ääntänsä, ja polkisi muut tunteet jalkainsa alle kuin kuolleen kovakuoriaisen. Ja niin me eräänä päivänä unohtaisimme kaikki lupaukset ja kiertäisimme kärsimyksen, tarttuaksemme onneemme kiinni, huolimatta, onko meillä oikeutta siihen vai eikö! Ja siitä me rupeaisimme halveksimaan omaa itseämme… ja kylmät katseet meitä kohtaisi… ja terävät kielet meitä suomitsisi… ja Kai, Kai!…
Tohtori keskeytti äkkiä hänen puheensa suudelmalla, kietoen käsivartensa hänen ympärilleen.