Ja hän pisti pienet, pulleat kouransa heidän käsiinsä, yhden kummallekin puolelle, niin tyynesti ja turvallisesti, huokasi sitten onnellisena koko lapsellisen rintansa täydeltä, niin täydeltä, ikäänkuin hänen tuntemansa ilo ei oikein ottaisi mahtuakseen siihen. Muutama minuutti vielä, niin he jo kuulivat hänen hengittävän syvään ja nukkuvan rauhallista, turvallista unta, onnellista lapsen-unta.
* * * * *
Oli myöhäinen yö. Inga istui vielä huoneessansa, kumartuneena sen aarteen yli, jonka hän oli tuonut mukanansa heidän viimeisestä kohtauksestaan.
Hetki oli vierinyt hetken jälkeen, eikä hän vieläkään voinut irroittautua näistä lehdistä, joita oli hajallaan pöydällä ja joista jokainen näkyi elävän, puhuvan hänen äänellänsä ja hengittävän hänen ilmaansa.
Punaisen varjostimen läpi lankesi himmeä valo hänen kaareutuneelle niskallensa, missä lyhyt, musta tukka kiehkuroina kiemurteli. Tuossa lämpöisessä valossa ei olisi huomannut, kuinka kalpea hän oli.
Hehkuvana, kuni kuumeessa, hänen katseensa kiiti sivuja ylhäältä alas, ja tuskin oli yhden päässyt päähän, niin jo kiihkeän janoisena siirtyi seuraavalle…
"Tässä se kirja, johon olen ajatuksiani kirjoittanut, en muita varten, omaa itseäni vain ja sitä naista varten, jota voisin rakastaa… Ei ole siinä suuria ajatuksia, ei ole syviä ajatuksia… haaksirikkoisen miehen haaksirikkoisia ajatuksia vain.
"Tätä kirjoittaessani tuntuu alinomaa, kuin jonkun naisen silmät minua katseleisi… hänen, jota en ole milloinkaan nähnyt! Ja nuo silmät ne ovat niin kummallisen elävät… ne ovat niin lämpimät ja älykkäät ja kirkkaat!
"En soisi näkeväni niitä milloinkaan. Soisin voivani karttaa niitä: minä olen mies vapautta vailla, mies, joka laahaa kaksinkertaista kahletta perässään… toista pitelee ruostunut rautakoukku koppityrmässä… toista tarmottoman ihmisen liiankin tarmottomat kädet.
"En saa kohdata muita naisia, paitsi sitä ainoaa, jolle olen itseni luvannut — säälistä, kenties pelkuruudestakin: hän sanoi muutoin menevänsä surman suuhun, eikä ollut minussa rohkeutta nähdä hänen kuolevan.