"Hänen katseensa se kyselee nyt entistä enemmän. En kestä tuota katsetta enää. Minä lähetän hänet pois, kun hän tulee luokseni, mutta tuskin hän on mennyt, niin jo ikävöitsen häntä jälleen. Ja sittenkin on minun luullakseni hauskinta silloin kun en häntä näe."
* * * * *
Tähän kohtaan tultuansa Inga pysähtyi ja puristi pienet kätensä yhteen lehden yli.
— Hyvä on, että valintani kävi niinkuin kävi, — puheli hän. — Tuo sisällinen raaste, johon Kai oli syynä, se palajaisi myötäänsä… hän ei pääsisi siitä milloinkaan.
Hän lausui tämän ääneen, ikäänkuin todistaakseen ajatuksensa oikeaksi, ja luki edelleen:
"Kuin hirvi, nuoli jo rinnassaan, pakohon pois kiitäen vainoajaan, heti kutsuvi kumppaliansa vain, lehdon helmaan kaiholla katsahtain.
Puna raukan rintoa purppuroi, kivi jalkaan nopsahan naarmut loi. Tulikuumana katse se tuijottaa… Polo näin käy kohti jo kuolemaa.
Niinpä sielun' kolkkoa tietään käy, sua huutain puolehes ennättäy. Syvä haava rinnassa rientelen, sinun luonas, kultani, kuollaksen'.
* * *
Mun hirven' nopsa, nuorteva, kuni silkkijänne joustava, kuni lehmuksen lehti hentoinen, mun hirven' herttainen!