Ja salon syvään syliin ain' sä riennät, hirven' armahain… Tuon tunnen taajan viidakon: se sielun' syvimmissä on.
Siell' laajat petolaumat käy, yl' onkaloitten temmeltäy. Sa tunnet rajun riehun tuon: mun aatosteni hurjan vuon.
Ol' salo synkkä, usmainen, vei kaita polku poikki sen, kun kalman unta nukkui puut, vait' oli lintuin sulosuut.
Ja salohon sä yksin vain ties löysit, hirven' armahain. Ja silloin petolaumat nuo ne hiljaa hiipii jalkais luo.
Ja siks' on salo rotkoineen ja nurmineen ja notkoineen ja kera kaikkein kivistöin sun omas, armas, päivin, öin.
On tallell' yhä salo viel', sun tähtes seisten armas, siell', siell' ei saa tuulet tuivertaa, ei sinne myrskyn möyryt saa.
Ja kerran hirven tähden jo salolla paistaa aurinko, ja lempi salon sulostaa ja lämmittää ja rauhan saa."
* * * * *
Ja edempänä luki:
"Me kuljimme yhdessä hedelmäpuiston läpi, hän ja minä. Omenapuut olivat kukassa kaikki. Ilma oli täynnään voimakasta kukkain tuoksua, ja kaikkialla leijaili kukkaspölyä; täynnään se oli meidän nuoria, lämpimiä, rakkautta uhkuvia ajatuksiamme. Elämä kiehui jok'ainoassa korressa, ja kevättä huokui kaikki, laulaen ikuista lauluansa monen kukinnasta ja kahden lemminnästä.