"En unohda milloinkaan tuota hedelmäpuistoa ja toisiinsa kietouneita puitten oksia, joista sateli punertavia, hentoja, pehmoisia omenankukan lehtiä hänen kaarevalle kaulallensa! Minusta tuntui, kuin ei olisi maailmassa olemassa ketään muita kuin hän ja minä ja hentoiset lehdet, joita vallattomasti satelee meidän päällemme.
"Satakieli seurasi meitä pensaasta pensaaseen, vastaillen minun vihellyksiini. Tunnelma oli hempeä ja autereinen, kirkas, eikä haikeamielisyyttään vailla sittenkään…
"Metsä se huokaa niin, nurmi käy kyyneliin, uinui jo kukkanen, lymyten pensaasen.
"Joka kerta kun vast'edes hedelmäpuisto tielleni sattuu, minä kierrän sen ympäri…"
* * * * *
Tässä kävivät muistot Ingalle liian valtaviksi. Hän painoi päänsä kirjan lehdille ja purki itkuun koko kaihoisan sydämensä. Hän itki itkemistään, kunnes lampun valo yhä himmeämmäksi vaimeni ja päivän säde solahti huoneeseen ensimmäisestä luukunraosta. Sitten hän keräsi irtonaiset lehdet yhteen, kätkeäksensä ne, mutta sattui katsahtamaan siihen, jota parhaillaan piti kädessänsä:
"Olemme sanoneet toisillemme kaikki, kaiken sen, mistä kumpaisenkin riemuitseva sydän on niin ääriään myöten täynnään, ja mikä kaikesta huolimatta on meidän ainoa onnemme!
"Sen tiesimme jo kauan sitten, emme sitä, että olemme osa toisestamme, vaan että pienimpiäkin yksityisseikkoja myöten täydennämme toisiamme, että meissä on toteutunut satu puolipallosta, josta me kaikki uneksimme, mutta jonka niin harvat löytävät.
"Emme tiedustelleet toisiltamme, kumpiko meistä sen ensiksi tunsi… emme käyneet vertailemaan, kummanko rakkaus on voimakkaampi. Iloisin mielin me heittäysimme sen valtaan. Yhden ainoan kerran tähden sai elämä sen, mikä elämän omaa on."
* * * * *