Elämä on opettanut hänelle, kuinka elämää on eläminen alistumisen taidolla, ja suru, joka niin syväksi elävien kasvonpiirteet veistää, oli opettanut häntä veistämään marmoriin. Vaikk'ei hän onnea saavuttanutkaan, ja vaikka hän — kuten mummo sanoi — sai vain joutsenensiiven toisen hihan sijaan, niin joutsenensiipi se sittenkin vaikutti sen, että hänestä tuli yksi noita harvoja, hyvin harvoja naisia, jotka temppelin portaita korottavat useammalla kuin yhdellä astimella.
* * * * *
Hän kokosi lehdet yksitellen ja pani ne matkalaukkuunsa.
Mutta ikäänkuin kohtalon oikusta, ikäänkuin viimeisenä yrityksenä saada hänet horjahtamaan, pisti viimeinen sivu hänen silmiinsä juuri kun hän oli kiertämäisillään lukon kiinni:
"Heitä lentos, haukkasein, sa nuori, nopsa haukka! Istu olallein ja nää, kuin kärsin tässä, raukka! Silmässäin jos katkeran lukisit kaihon mulla, lentää pois ei milloinkaan ois sydänt' enää sulia.
Olallein kun istut sä, mun haukkan' silkkisiipi, aatokseni synkät nää sun luokses kohta hiipii. Syvät haavat rinnassain jos nähdä voisit, kallis, koskaan täällä enää et mun tuskaa tuta sallis.
Lepää siinä, lintusein, sä hellä, armas mulle! Laske sydänsykkehen', ne sykkii yksin sulle. Laske sykkeet yksittäin, ne kunnes lakkaa aivan. — Silloin lohdun sain, ja sä — lennä maille taivaan!"
* * * * *
Hän oli polvillaan matkalaukkunsa edessä, hivellen tuolla ohuella lehdellä poskeansa. Sitten hän painoi sen kuivia, kuumeisia silmiänsä vasten, suuteli sitä kiihkeästi useampia kertoja perättäin ja puri sitten hampaansa yhteen, estääkseen tuskan parahdusta.
Heitä lentos, haukkasein, sa nuori, nopsa haukka!