Tuo säe se myötäänsä kutsui häntä, hänen ääntänsä haastaen, myötäänsä soi hänen korvissaan, tuskallisesti valitellen, syytellen, ja hänen piti panna liikkeelle koko tahtonsa lujuus, saadakseen matkalaukkunsa vihdoinkin lukkoon.
Verkalleen hän astui sitten pöydän luo, sammutti lampun ja työnsi luukut auki.
Myrsky oli tauonnut, mutta syvissä mainingeissa huokaili meri, ja vanhassa puutarhassa näki kaikkialla rajuilman jälkiä. Nurmikot olivat täynnään taittuneita oksia, ja rankat sadekuurot olivat murtaneet syviä vakoja käytäviin. Ilma oli lauhkea, mutta lintujen laulua ei kuulunut. Juhannus oli mennyt ohi.
Hiljaisena seisoi vanha kartano hiljaisessa, vanhassa puutarhassa, — tuo vanha, rakas kartano, jonka seinät huokailivat myrskyöinä ja niin kummallista laulua lauloivat, kun kestäessä ikävän syyspäivän sade niitä myöten valui, — tuo vanha kartano satuineen, muistoineen, haljenneine tapetteineen, toukansyömine laudoituksineen ja kotoisine kummitusjuttuineen, joita hän ei uskonut, mutta rakasti sittenkin, ja joita kohtaan hänellä oli jonkunlainen synnynnäinen kunnioitus.
Hänestä tuntui, kuin pitäisi hänen kiskaista jotain juurineen omasta olemuksestansa, nyt, kun hänen on jättäminen kaikki tämä.
Mutta muuta pääsyä ei ole, ei väliteitse, ei kiertoteitse. Hänen täytyy lähteä. Kenties hän ei ole milloinkaan tuntenut sitä niin selvään kuin tällä hetkellä. Talo myydään ja joutuu ventovieraitten huostaan. Se ei saa jäädä miksikään pakopaikaksi, joka hänellä olisi varalta, ja johon hän, sen hän kyllä tietää, palajaisi vielä, kun ikävä saa hänessä vallan. Jos hän kerran luulee kestävänsä elämäntaistelussa, niin hävitettäköön sitten kaikki sillat hänen ja vanhan kartanon välillä. Jos tämä on hänellä selkänojana, silloin hän murtuu heti. Sen hän tunsi nyt.
Ja hän istui akkunakomerossa, katsellen hedelmäpuistoa: siellä hän oli lapsena leikkinyt, — siellä hän oli kasvavana tyttönä istunut tuntikausia kyhmyisellä omenapuun oksalla, polvet koukussa ja kirja sylissään, — siellä hän oli saanut aatteita teoksiin, jotka vieläkin tekijäänsä kaipasivat, — ja siellä he olivat kulkeneet kahdenkesken illalla silloin, kun kukassa olivat kaikki hedelmäpuut eikä hän tuntenut muuta kuin rakkautta, joka lauloihe hänen sydämeensä ja onnentunteilla täytti koko hänen olemuksensa…
Hän istui akkunakomerossa, jäähyväisiä sanoen hiljaiselle, vanhalle kartanolle ja vanhalle, hiljaiselle puutarhalle.
Ja hän keräsi kaikki muistot ympärilleen. Ja ne välähtelivät häntä vastaan, niinkuin säteet punaisen päivänpyörän, joka kultaisille mailleen mentyään vielä kauan heleänä heijastelee…
"Was vergangen, kehrt nicht wieder, aber ging es leuchtend nieder, leuchtet es lange noch zurück…"