— Ei juuri niinkään, mutta kumminkin…
— Katselehan sitä oikein. Tuo ei ole tavallisen pahantekijän pää. Se on miehen, joka on kärsinyt kovaa. Etkö huomaa sitä katseessa, suun lauseessa, itse ryhdissäkin?
— Onhan se varsin hyvin kaikki tuo, mutta minusta vain tuntuu vähän kamalalta, että tämä henkilö on saanut sinut niin haltioihisi: ensi kertaa hänet nähtyäsi syöksyt suoraa päätä kotia häntä muovaamaan.
— Hyväinen aika! Ellei muita esteitä ole, niin täytyy armollisen rouvan todellakin antaa minulle synninpäästö! Nyt minä panen kostean sienen savisille hihoillesi, ja sitten antanet minulle hiukan ruokaa, sillä minun on niin nälkä, että näännyn tähän paikkaan.
Ja niin olikin.
Vanha rouva mietiskeli kauan aikaa, mikähän se lienee antanut tytölle moisen ruokahalun, kävelyretkikö vai kiihkeä työkö. Ruoka vain ei ollut milloinkaan saanut tytön puolelta niin suurta suosiota osakseen kuin tänään. Ja aterioidessaan hän sydämellisesti nauraen loi selvän kuvauksen vierimisestänsä nurmirinnettä alas.
Mummon nuhteleva muistutus: "Mutta Inga, niinhän sinä käyttäydyt kuin vallaton poika", ponnahti kokonaan takaisin tapauksen hullunkurisuudesta; ja kun Inga alkoi kertoa Fenrisistä ja Kaista, silloin syntyi vanhassa rouvassa sellainen halu saada nähdä heitä kumpaistakin, että Inga lupasi pian noutaa heidät ponillaan tänne.
— Pahinta siinä se, — virkkoi mummo hieman epäröiden, — että meidän sitten täytyy tehdä tuttavuutta vanhempainkin kanssa.
Inga ei vastannut mitään, mutta itsekseen hän ajatteli:
— Sitäpä minä juuri tahtoisinkin.