* * * * *
Omituisen heleissä, tuudittelevissa tunnelmissa hän istui sinä iltana työkammiossaan vaipuneena teoksensa katselemiseen. Hän sijoitti silmät hiukan syvemmälle ja teki piirteet hiukan selvemmiksi, mutta muutoin tuntuivat kaikki korjaukset vastenmielisiltä.
— Olkoon sellaisena kuin ilmeni sillä hetkellä, jolloin kipinä oli rinnassani, — virkkoi hän ja ikäänkuin hyväillen pyyhkäisi kuvaa.
Merkillistä oli Ingassa se, ettei hän milloinkaan työskennellyt tuntematta kipinää povessaan. Hänen atelieerinsa olikin täynnään luonnoksia, joista ei koskaan tullut valmista, sillä harvoin hänet innostus valtasi muuta kuin yhden ainoan kerran. Häneltä puuttui kokonaan halua ja malttia siihen, mitä sanotaan velvollisuustehtäväksi taiteessa.
— Rohkea suunnitelma on mielestäni parempi kuin siloteltu teos, — niin hänen oli tapa sanoa. Hän ei ensinkään tiennyt, mitä vaaroja tuollainen katsantokanta mukanaan tuo.
Siinä hän nyt istui mietteissänsä, pyöritellen savenpalasia hyppysissään, uudestaan ja uudestaan syventyen katselemaan noita kasvoja, joka olivat olleet hänen mielikuvituksensa aiheena niin pitkät ajat. Ja siinä hänen istuessaan elähti kummallisen lempeä ilme hänen kasvoillansa, ja hän alkoi hyräillä hiljalleen, melkein ajatuksissansa vain:
"Er ist gekommen im Sturm und Regen, ihm schlug geklommen mein Herz entgegen" —.
[Hän tuli, kun myrskyt ne elämöivät, mun syämmein hyrskyt ne hälle löivät.]
Hänen sisimmissään loihe äkkiä ilmi nuori viidakko ja siinä pieni puro, joka porandellen kiehuu esiin maasta ja kevättänsä keveänä juoksee yli kuivain lehtien, kieputtaen niitä, vieden pois mukanansa, tilaa tehden uusille silmikoille, hippasilla tuulen kanssa, kimallellen kilpaa auringon kera ja itse taivaankanttakin kutsuen kanssansa kamppailuun värien välähtelyssä.
Ken kykenisi pidättämään puron juoksua? Sillä on keväimen kuohuvat voimat, se pyrkii eteenpäin, sen täytyy päästä juoksemaan, vaikka olisi tuhansia kiviä sen tielle kasattuina.