Sitten iski hänen mieleensä, että olisi hauska tehdä poikasestakin luonnos ja nähdä heidät yhdessä, nuo kaksi niin räikeätä vastakohtaa, jotka juuri siksi täydensivät toisiansa.
Hän ryhtyi heti toimeen, mutta huomasi pian, ettei hän pysty siihen. Lapsen piirteet olivat vielä liian pehmeät ja epäselvät luontuaksensa saveen; ainakin puuttui häneltä kykyä saamaan elämää niihin, ja nopeasti hän rutisti savipalasen muodottomaksi möhkäleeksi.
— Ei saa luulla olevansa jotain, — virkkoi hän itsekseen, lykäten työaseensa päättävästi syrjään.
Hän astui akkunan luokse ja avasi sen. Tummana levittelihe tuossa metsä, mutta sen reunassa tuikki tulta tohtorin talosta. Tuuli huhahti kuusissa, koira kuului haukkuvan kylässä, ja kaukaa kumahtelivat suurina, syvinä akkordeina lännen-ärjyn pitkät, raskaat mainingit.
— Herra ties, mitenkä nuo kaksi tuolla lienevät löytäneetkään toisensa! — mietiskeli hän. — Ja mitä lienee tullut heidän välillensä, sittenkuin olivat menneet naimisiin? — Sen hän heti oli huomannut, ettei väli ollut ehjä. — Yksistään jo tuo pakon-omainen, vierasteleva tapa, jolla he katsahtelivat toisiinsa… ja sitten pojan välitön huudahdus: "Äiti nauraa!"
Vieläkin hän oli kuulevinaan tuon omituisen helyn pojan äänessä ja tuntevinaan, kuinka hämilleen he kaikki olivat siitä käyneet.
Valot sammuivat tuolla metsän rinteessä, ja Inga sulki akkunan käydäkseen levolle.
Pari runosäettä Heineltä pyrki sinä yönä uudestaan ja yhä uudestaan hänen mieleensä, ei hän itsekään tiennyt miksi, eikä osannut liittää siihen mitään ajatusta. — Heinejähän minäkin olen, — ajatteli hän. — Hänen runonsa ne myötäänsä elähtelevät mielessäni.
Ja hiljalleen helähdellen niitä alkoi jälleen kuulua. Eriskummallisen surumielisinä ne hiipivät hänen mieleensä, kuiskaillen lymysivät hänen rintaansa ja kehtolauluna häntä uneen uuvuttivat.
"Was vergangen, kehrt nicht wieder; aber ging es leuchtend nieder, leuchtet es lange noch zurück…"