[Mik' on mennyt, pysyy poissa; mut jos läks' se loistoloissa, loistaa vieläi heijastain.]
Seuraavana päivänä ajoi joku Klitholman ohi ja tervehtien kumarsi syvään vanhaa kartanoa kohti, niin syvään, että hattu hänen kädessään melkein kajosi pyörää.
Se oli tohtori, matkalla sairaan luokse.
Inga ei häntä nähnyt, mutta vanha valtioneuvoksetar seisoi akkunassa, ja hänelle tuli kiire saada silmälasit silmilleen. Vasta sitten kun toinen oli ajanut ohi, kääntyi mummo Ingan puoleen, joka oli parhaillaan panemassa muutamia pyökkihalkoja suureen kaminiin.
— Se oli kaiketi tohtori, joka ajoi tästä ohi, — sanoi vanha rouva. — Hän tervehti varsin sievästi.
— Miksikäs hän ei olisi tervehtinyt?
— No niin, hän kuuluu olevan talonpoikaista alkuperää, eikä sellaisilla juuri hienoja tapoja ole.
— Oletko varma, että meillä niitä on enemmän? — kuului koleasti kaminin puolelta.
— Mitenkä? Mitäs sinä oikeastaan tarkoitat?
— Sitä, että sinulla on kyllä hienoja tapoja, mutta minulla, esimerkiksi, ei ole luullakseni enempää kuin kutakuinkin valistuneella talonpojalla.