— Sinulla on aina nuo omat paradoksisi! Eikös sitten syntyperällä ja kasvatuksella ole mitään merkitystä? Ihanko on yhdentekevä, mitä on esi-isiltänsä saanut perinnöksi?
Inga istui kykkysillään, katsellen valkeaan.
— Ei liene ainakaan minulle ylimystavat perinnöksi jääneet, sillä isän aateluus ei ole milloinkaan kiinnittänyt mieltäni. Sitä vastoin tunnen kyllä aika-ajoin juutalaisverta suonissani ja väliin puolalaistenkin etelämaista luonnetta. Niinpä luulen, esimerkiksi että jos kerran rakastuisin, niin hullusti minun kävisi, sillä minä en koskaan osaisi hillitä tunteitani. Ne murtaisivat itsellensä tien kaikkialle! — Piilee siinä vaara sittenkin, tuossa etelän veressä.
— Mitä siihen seikkaan tulee, niin etelän verta on jok'ikisessä, ken vain rakastaa.
— Mainiota, mummo! — Inga hyppäsi lattialta ylös. — Sinä olet verraton! Kuinka ne sopivat sinulle niin erinomaisen hyvin, nuo sanat! — Hän nojasi käsivarsillaan mummon nojatuolin selkämykseen ja kumartui tuttavallisesti hänen puoleensa. — Tuskin osaan mielessäni kuvailla sinun pientä, hentoa olentoasi liekehtivänä ja leimuavana, mutta olisinpa niin hirmuisen kernaasti tahtonut nähdä sinut silloin. Tuli mahtoi ihan säihkyellä sinun mustissa silmissäsi!
— Joutavia!
— Jos minä olisin ollut mies ja elänyt kuusikymmentä vuotta sitten, niin jo vainenkin olisin kosinut sinua.
— Minä en olisi huolinut sinusta, tuommoisesta — plebeijistä.
— Ehkei olisi ollut hullummaksi, jos olisit sittenkin ottanut plebeijin.
Mummo huokasi kummallisen syvään. Tuntui kuin tuo huokaus olisi tullut hänen sielunsa sisimmistä. Ingalla oli juuri kysymys huulillaan, mutta hän ei ennättänyt saada sitä lausutuksi, sillä samassa kuului koputus oveen.