— Mennään heti kohta sen luokse, — virkkoi Inga. — Suokaa anteeksi; minä poistun hetkiseksi.
Ja vähääkään välittämättä avuttomuuden ilmeestä vanhan rouvan kasvoilla Inga tuiskahti Kain kanssa ulos ovesta.
— Inga pitää niin paljon lapsista, — sanoi valtioneuvoksetar, jotain edes sanoakseen.
— Sen huomaa kyllä, — vastasi tohtorinna, nostamatta silmiään, ja sitten vaikeni keskustelu jälleen. Tätä väliaikaa käytti vanha rouva tarkastellakseen vierastansa lähemmälti, ja hyväntahtoinen ilme hänen tummissa silmissään tiesi ennen pitkää, ettei tulos suinkaan ollut epätyydyttävä.
Hän nyökäytti päätään hyvillänsä.
Kasvot itsessään varsin sievät, mutta niin kummallisesti pelonalaiset. Herrainen aika, häntä pitää avittaa!
Ja äkillisen, sisäisen pakon vaikutuksesta ojensi vanha rouva hennot, ryppyiset kätensä äänetöntä vierastansa kohti, sanoen herttaisen sydämellisesti:
— Olkaa vakuutettu, että jos minä jossakin saatan olla teille avuksi, niin kauan kuin vielä olette paikkakunnalla outo, niin olen sen ilolla tekevä.
Tohtorinna tarttui tavattoman kiihkeästi noihin ojennettuihin käsiin ja katsahti nyt ensi kertaa ylös.
— Kiitos, — virkkoi hän, ja ääni se vavahteli hiukan, — mutta me olemme oikeastaan tulleet tänne kätköön.