Vanha rouva taputti lemmekkäästi hänen kättänsä.
— Niin, niin, siihen tämä tienoo on omiansa… ihan omiansa. Täällä saattaa elää aivan syrjässä muista.
— Sitä minäkin luulin, mutta… seutu on pieni; huhu joutuu sittenkin tulijan edelle. En luullut sen ennättävän tänne saakka, mutta tuskin olimme olleet täällä kahta viikkoakaan, niin jo kuulimme kuiskaeltavan meistä. Ette usko, kuinka kovalta tuntuu, kun ihmisellä on jotain sellaista, josta hän ei milloinkaan pääse, sellaista, mikä myötäänsä heittää varjoa hänen päällensä.
— Niin, hyvä rouva, sen ymmärrän varsin hyvin. Mutta meidän pitää samalla nähdä siinä jotain, joka tapahtuu oikeuden vaatimuksesta.
— Ei siitä ole apua taakan kantamisessa, — sanoi tohtorinna, katsoen syrjään.
— Olette oikeassa: ei ole apua teille, joka olette syytön, mutta syylliselle kyllä. Minun on niin sääli teitä, — lisäsi vanha rouva, huomatessaan, kuinka vieraan silmäluomet alkoivat värähdellä. — En tiedä, mutta minusta tuntuu, kuin te olisitte siksi liian nuori ja kaunis.
Nykäys kävi kädessä, jota hän piteli, mutta hän taputti sitä yhä hellemmin ja jatkoi siitä häiriytymättä:
— Niin, niin, minä ymmärrän niin hyvin mitä te tarkoitatte. Te tiesitte mitä teitte silloin kun sidoitte itsenne, tietysti, — ja me muut, me emme saata olla kunnioittamatta teitä siitä.
— Ei, ei, te erehdytte! — huudahti tohtorinna, punastuen ohimoitaan myöten. — Ei tässä ole mitään, mikä kunnioitusta ansaitsee. Itse minä sitä tahdoin. Minä tarkoitan…
Hän pysähtyi neuvotonna.