— No niinpä niin, — puheli vanha rouva, myhähtäen rauhoittavasti, — emme huoli puhua siitä; me tyydymme kunnioittamaan teitä hiljaisuudessa. Tuollahan jo pikku poikanne tuleekin retkeltään. Hän on kodin ilo, arvaan ma?
— On… varsinkin miehelleni.
— Miks'ei yhtä hyvin teillekin?
— Enpä tiedä… hän pitää enimmin isästänsä.
— Sepä varsin nurinkurista, — sanoi mummo, puistellen moittivasti päätään. — Hänen tulisi luonnollisestikin pitää ennen kaikkea teistä. Mutta sen olen usein huomannut: lapset tekevät itsensä syypäiksi vääryyteen jaellessaan tunteitansa.
Selitykseksi näihin sanoihin riensi Kai ovesta sisään, appelsiineja syli täynnä, ja huusi, ilo ja riemu silmissä:
— Äiti, äiti! Olisitpa nähnyt ponin! Se on niin herttainen. Tuo vieras neiti antoi minun ratsastaa sillä, ja hän antoi minulle appelsiineja, ja hän sanoi, että minä saan vielä enemmän. Minä pidän hänestä niin paljon, äiti… melkein yhtä paljon kuin isästäkin.
— Mutta se, josta sinä pidät enemmän kuin kenestäkään muusta, on ihan varmaan äiti, — sanoi vanha rouva, vetäen pientä, vilkasta poikaa luokseen.
— Ei, — sanoi Kai, katsoen häntä suoraan kasvoihin rehellisillä silmillään. — Kaikkein enimmän minä pidän Fenrisistä.
Tähän selitykseen oli valtioneuvoksettaren tyytyminen, mutta Inga nauroi.