— Ei sitä poikaa niinkään pussiin panna, — sanoi hän; — oman päänsä hän pitää, vaikka onkin pieni.
— Hän on saanut kotona olla liiankin ketteräkielinen, — virkkoi tohtorinna, ikäänkuin anteeksi pyydellen.
— Sitä en minä ensinkään huomaa, — väitti Inga. — Se on niin somaa, kun lapset ovat luonnollisia. Minä en voi sietää lapsia, jotka seisovat kuin kynttilät ja jotka on totutettu sanomaan vain sellaista, mikä on siroa ja kilttiä.
— Lasten pitää aina olla kilttejä, — keskeytti tohtorinna jyrkästi.
— Kylläpä ne sitten olisivat ikävää joukkoa! — pääsi Ingalta, ja Kai, jolla oli korvat joka puolella, nyökkäsi myöntävästi päätään: "Sitä isäkin sanoo."
Tohtorinna nousi ja otti poikaa tylynlaisesti kädestä.
— Pienet pojat puhuvat vain kun heiltä kysytään, — sanoi hän. — Pane hattu päähäsi, Kai. Lähdetään Fenrisin luokse.
Poikanen seisoi neuvotonna. Hän ei mielinyt päästää irti yhtään appelsiinia, ja molemmat kädet olivat niissä kiinni. Mutta Inga pyörähti ja pani hatun hänen kiharaiseen päähänsä, ja vallan tyytyväisenä nyt poikanen juoksi ovelle, myötäänsä toistaen: — Hyvästi ja kiitoksia! Kyllä minä pian tulen takaisin!
Inga saattoi heitä pihalle.
— Huomenna minä tulen ponilla, Kai! — huusi hän pojan jälkeen, tämän jo seitsemättä kertaa kääntyessä ympärinsä nyökytellen päätään. Mutta hiukan teeskennellyltä Ingasta tuntuivat tohtorinnan sanat: — Kiitoksia; sehän on melkein liian paljon.