— En. Poika onkin paljoa hauskempi.
— Ja rouva paljoa säälittävämpi… Minun teki oikein kipeätä, kuullessani tuon nuoren rouva paran kertovan, kuinka vaikeata on elämä alinomaisen taakan alla.
Inga hytkähti.
— Valittiko hän? Kuinka halpamaista!
— Malta mielesi. Sinä olet liian pikainen tuomioissasi.
— Minä tuomitsen itseni mukaan. Jos minä olisin hänen sijassaan, en ikinä valittaisi. Minä olisin ylpeä miehestäni, vaikka hän olisi tuhannen kertaa kärsinyt rangaistusta. Minä näyttäisin koko maailmalle luottavani häneen, nyt, jos koskaan.
— Et sinä tällä alalla ole oikein täysin pätevä tuomari. Olet saanut päähäsi mielijohteen, joka ei siitä heltiä, etkä huomaa ensinkään rangaistuksen oikeudenmukaisuutta siinä.
— Oikeudenmukaisuuttako? Onko se oikeudenmukaista sinun mielestäsi? Jos me teemme törkeän rikoksen toisiamme vastaan, niin se unohdetaan; mutta jos ihmisparka tulee tekemisiin lain kanssa, vaikka kuinka pienen syyn takia, niin sitä ei unohdeta milloinkaan! Ei, siinä on vain veristä vääryyttä eikä muuta mitään. Siihen päätökseen sinäkin tulet, nähtyäsi hänet. Silloin et enää tahdo lisätä vähimmällä murusellakaan tuota ihmeellisen kärsivää ilmettä hänen silmissään; siksi olet liian lempeä ja hyvä. Minä… minun tekisi mieli kertoa sinulle… mutta jääköön toiseksi kertaa… Tuossa tulee pehtori tileinensä.
Ja pikaisesti tervehdittyänsä sisääntulijaa hän pujahti viereiseen kammioonsa.
Pehtori, kookas, solakka mies, kasvot avonaiset, katsoi hämmästyneenä häneen, ja ohitse kulkiessaan Inga huomasi vilaukselta hänen murheellisen katseensa. Hän punastui hiukan ja lukitsi oven perässään hyvin huolellisesti.