— En minä todellakaan ymmärrä, — ajatteli hän närkästyen, — miksikä kaikki pehtorit pitävät velvollisuutenansa rakastua talon tyttäreen! Se käy ajan pitkään niin jokapäiväiseksi.
Mutta sitten ilmestyivät äkkiä hänen eteensä pehtorin miellyttävät kasvot ja hyvänsävyinen hymy niissä, ja silloin hän nauroi kiivaudellensa.
Hän muisteli, kuinka monta hauskaa hetkeä he olivat viettäneet yhdessä, kohdattuaan toisensa kedolla tai merenrannalla, kuinka he, kuni suuret lapset, olivat viskelleet "voileipiä" veteen tai kaivelleet syviä koloja rannan särkkiin.
Inga oli tottunut erinomaisen taitavaksi väistämään hänen pienimpiäkin lähenemisiänsä, samalla haastellen vilkkaasti ja luontevasti hänen kanssaan ja kohdellen häntä vain kuten "hyvää toveria" konsanaankin.
Henkisiin lahjoihinsa nähden oli pehtori aina allakynsin, mutta hänen käytännöllinen kykynsä esti Ingaa pitämästä häntä halpa-arvoisena.
— Hyväinen aika! — virkkoi hän puoliääneen, tarttuen päättävästi ovenripaan, — enhän minä tavallisesti juokse pakoon Frankin tullessa.
Hän meni arkihuoneeseen ja istahti akkunan ääreen käsitöineen, odotellen tilien tarkastamisen päättymistä. Myötäänsä pyrki hänen katseensa ulos akkunasta, pyyhkäisten kyyhkyslakkaa ja pysähtyen pieneen palaseen sateen liottamaa maantietä, joka näkyi aittain välitse.
Mitä hän oikeastaan katseli?…
Siellähän kulki vain meijerin piika pihan poikki, ja vähän perästä sokea harja-ukko, joka lauvantaisin kävi kerjuulla.
Hetkiseksi hän katsahti sylissään olevaan työhönsä ja pakotti itsensä pujottamaan rihmaa neulan silmään, mutta sitten hänen kasvonsa jälleen kätkeytyivät keltaisten ja valkoisten krokus-kukkain joukkoon akkunalaudalla.