Hän henkäisi syvään, hiljaisella mielihyvällä haeskellen silmillään noitten pienten krokusteräin yli harjaukkoa, joka nyt oli kadonnut näkyvistä.
Sitten kuului rattaiden kolinaa… kovasti kumahteli tuolla epätasaisella tiellä… Inga Heine suuttui omaan itseensä, tuntiessaan veren samassa hulvahtaneen päähänsä.
Niinkuin ei siltä puolen muita rattaita saattaisi tullakaan!
Hän vetäytyi taammas… eihän toki saa näyttää siltä, että hän istuu ikäänkuin vaanimassa ja vaaria pitämässä, milloin tohtori palajaa sairasmatkaltaan.
Tohtori ajoi ohitse, tällä kertaa tervehtimättä. Hän istui rattaillaan kumarassa, ikäänkuin omaan itseensä vaipuneena, mutta kartanon portin ohitse ajettuaan hän käänsi päänsä ja katsoi päärakennusta kohti, ja näin hän yhä katseli, kunnes rattaat katosivat Ingan näkyvistä.
Hän katselee tietysti nähdäkseen, onko hänen vaimonsa ja poikansa siellä vai joko ovat lähteneet kotia… Niin arveli Inga ja kätki päänsä krokus-kukkain väliin, hämillänsä siitä äkkinäisestä ilontunteesta, joka aivan aiheettomasti oli hänessä elähtänyt.
Hänestä tuntui — syytä hän ei osannut itsekään sanoa — että päivä oli saanut sisällyksensä.
— Kevät se on, — ajatteli hän, — kevät se on, joka panee pään pyörälle! — Ja hän toisti ääneen: Niin, kevät se on.
— Onpa niinkin, neiti, — sanoi pehtori, joka seisoi odotellen muutamia allekirjoituksia. — Näinä päivinä se pääsee valtaan.
— Niin, silloin se pääsee valtaan! — virkkoi Inga, ja omituisesti helähti hänen äänensä.