Pehtori vilkaisi häneen. Inga näytti hänen mielestään nyt heloisammalta kuin koskaan ennen.
— Kylläpäs te jaksatte mietiskellä noita ikäviä tilejä tällaisena kevätpäivänä! — sanoi hän.
— Ei näitäkään asioita saa unohtaa, mutta sittenpä ulkona tuntuukin kaksin verroin hauskemmalta. Ajattelin tässä panna ruskean parin hiukan liikkeelle iltapäivällä. Suvaitsetteko lähteä ajelemaan, neiti? Minä tulisin ohjaksiin.
— Kiitos, en tänään, mutta huomenna minä lähden ponilla. Me lähdemme katselemaan lännen-ärjyjä.
— Itsekö ajatte, neiti?
— Niin, huomenna, mutta… — hän nyökäytti pehtorille ystävällisesti päätään, — mutta ylihuomenna kenties lähdemme yhdessä, Frank.
* * * * *
Raikkaasti puhalsi navakka lounaistuuli. Aurinko paistoi, ja leivoset livertelivät, kun Inga seuraavana päivänä istui ponirattaiden ajopenkillä, ajaen pikku Mustalla tohtorin asunnolle päin.
Pikku Musta oli yhtä hilpeällä päällä kuin emäntäkin. Se keikkui juostessaan ja heilautteli häntäänsä pelkästä mielihyvästä.
Ingan saapuessa perille seisoi Kai portilla, punaista lakkiansa heilutellen, ja Fenris lausui tervetuliaiset niin huimalla haukunnalla, että vähällä oli säikäyttää kuoliaaksi pikku Mustan ja tehdä jyrkät loput koko ilosta. Mutta Inga sai hevosen hillityksi yhdellä nykäyksellä ja hyppäsi heti rattailta maahan. Hän käänsi hevosen suoraan koiraa kohti, niin että elukat pääsivät katselemaan toisiansa silmästä silmään.