— Ystävykset teistä pitää tulla, — puheli hän, taputtaen kumpaakin, — yksi tie teillä kummallakin.
Fenris ikäänkuin ymmärsi nuo sanat ja nosti kostean kuononsa hevosen turpaa vasten, hiljalleen heiluttaen suurta, häntäänsä. Pikku Musta peräytyi ensin pari askelta, mutta rohkaisi sitten mielensä ja työnsi turpansa tutkistellen Fenrisin toisen korvan juureen. Kun vastaukseksi tuli uusi hännänheilaus, yltyi se rohkeammaksi ja antoi toisen nuolaista etujalkaansa. Tuttavuus oli tehty.
— Teillä on erinomainen tapa kohdella eläimiä, — sanoi tohtori, joka oli tullut ulos kiviportaille.
— Minä pidän niistä niin paljon, — sanoi Inga, taluttaen hevosta suitsista. — Ihana ilma tänään.
— Ihana on. Arvaatte Kain riemun.
— Mainio ilma ajella; niin kuiva ja raikas. Sellaista minä juuri halajan silloin kun lähden pikku Mustalla ajelemaan.
— Soma eläin, — sanoi tohtori, taputtaen hevosen kiiltävää karvaa. — Ettekö koskaan käytä sitä ratsuna?
— En enää. Minä kyllästyin ratsastamaan yksin. Ajella yksin on hauskaa, mutta ratsastaa pitäisi aina jonkun toisen kanssa.
— Saatattepa olla oikeassa. Minä en puolestani ole koskaan kaivannut kumppalia ratsun selässä ollessani.
Inga katsahti häneen vilkkaasti.