— Ettepä tietenkään, — sanoi tohtori hajamielisenä, ja nyt, saatuaan kerran silmänsä ylös maasta, hän katsoi ikäänkuin sähköitettynä ja niin kiinteästi Ingaan, että tämä kävi hämilleen, mutta tarttui kiireesti siihen pelastuskeinoon, mikä Kai pojan ilmestymisessä tarjoutui.
— Kas niin! Eipä pureva pakkanenkaan panisi! — huudahti Inga, tohtorinnan tullessa portaille poikansa kanssa, jolla oli yllään niin monta vaippaa ja shaalia, ettei hupusta näkynyt muuta kuin pojan pieni nenännyppy. — Eikö hänellä saisi olla edes toinen käsi vapaana? — kysäisi Inga osaaottavasti, kun käärepakka pantiin hänen viereensä rattaille.
— Kai tahtoo huiskia käsillään! — sanoi poikanen, huomattuaan Ingassa uskollisen liittolaisen, ja alkoi samassa suurilla ponnistuksilla pyrkiä ulos kääreittensä paljoudesta.
Mutta tohtorinnan vakava kädenliike pysäytti kerrassaan kaikki yritykset.
— Kain pitää istua alallaan; muutoin et pääse mukaan ensinkään.
Ja poikanen istui hiljaa kuin hiiri, äidin kääriessä hänen ympärilleen jalkapeitteitä.
— Liika ja vajaa, yhtä pahoja kumpikin, — virkkoi Inga. — Jos hän olisi minun poikani, niin hän saisi hengittää ehdoltansa.
— Mutta hänpä onkin minun, ja minä hänet käärin, — sanoi tohtorinna äänellä, joka koetti olla leikillinen, mutta kajahti pistävänä.
Inga ei vastannut mitään. Hän otti ruoskan ja kokosi ohjakset käsiinsä. Tohtori seisoi nojaten kädellään rattaiden istuimeen, katse yhä kiinnitettynä häneen.
— Tekisi mieli tulla mukaan, — virkkoi hän.