Inga kääntyi ympäri.
— Olkaa hyvä! Tässä on tilaa, kenen vain mieli tekee. — Ingan katse kajosi tohtorinnaa.
— Kiitos, en uskalla lähteä ulos tänään; olen vilustunut, — vastasi tohtorinna vältellen.
— Mutta te lähdette, tohtori?
Toinen laski katseensa verkalleen hänestä rattaiden pyörään.
— En, kiitos; minä en pääse, — sanoi hän epävarmasti ja vitkastellen. — Minä odottelen joka hetki erästä sairasta.
Inga kuuli äänen helystä, ettei estely ollut täyttä totta. Kauan vielä senkin jälkeen, kuin rattaat olivat jo lähteneet tohtorin asunnolta ja lähenivät särkkiä, hän vielä kysäisi itseltään, miksikähän tohtori niin äkkiä oli vetäytynyt pois.
Tuo kysymys valtasi hänen ajatuksensa niin kokonaan, ettei hän puhunut mitään, kunnes Kai peräti tyytymätönnä äänsi: — Ei ole yhtään lysti.
— No mutta on minuakin, kun olen kokonaan unohtanut sinut! — sanoi Inga, toipuen heti. — Kuuletkos! Tuolla pauhaa lännen-ärjy. Katsos, kuinka se heittelee vaahtoja ylös ilmaan! Ne on meren-impien leluja, ja kun aurinko niihin paistaa, niin ne ovat niin somia, ettet sinä sen somempia ole nähnytkään.
Kai rupesi kuuntelemaan, ponnistaen minkä jaksoi pieniä silmiänsä ja korviansa.