Aaltoja kohoili korkealle ilmaan, ja sitten tuli toisia, jotka hyökkäsivät niitten päälle ja mursivat ne; merenajot löivät huimaa leikkiä tyrskyjen tuimassa temmellyksessä, ja lentohiekkaa vihmoi kimaltelevana kultatomuna ilmaan, kunnes se katosi vaahtoisiin pärskeisiin. Tohtori seisoi ääneti kotvan aikaa. — Täällä minä tapaan käväistä joka päivä, — virkkoi hän viimein. — Kaikki, mikä minusta päivän kuluessa on näyttänyt hyvinkin tärkeältä, kutistuu täällä meren rannalla merkillisen pieneksi, ja kaikki, mikä minua ahdistaa ja painaa, kaiken sen huuhtovat meren aallot pois.
— Minä tiedän tuon, — sanoi Inga. — Samoin on minustakin tuntunut.
— Ei samoin, — lausui tohtori. — Tuskin teitä mikään ahdistaa ja painaa.
— Sitä te ette tiedä.
— Tiedän kyllä, — huudahti hän melkein kiivaasti. — Teitä ei ainakaan paina häpeän taakka.
— Kullakin on oma häpeänsä kannettavana, — vastasi Inga tyynesti. — En minä saata käsittää, että toinen olisi parempi toista siitä syystä vain, että toisen syntiä on seurannut rangaistus, toisen ei.
Tohtori katsahti häneen kummastuneena.
— Niin minäkin ajattelin… silloin, — virkkoi hän, — mutta elämä on opettanut toista.
— Silloin … Silloinko kun olitte vankeudessa?
Tohtorin kasvot vavahtivat. Hän ei ollut tottunut siihen, että haavaan kajottiin… semminkään niin lujalla ja vakavalla kädellä kuin nyt.