— Mutta teillä… teillähän on useampia, jotka luottavat teihin.
— Minullako! — Hän naurahti ivallisesti. — Ei ainoatakaan! Taikka… on minulla kumminkin…
Hänen katseensa pysähtyi hyväillen Kain pieneen olentoon, joka astuskeli muutaman askeleen päässä heistä. — Tuo tuolla luottaa minuun, mutta — ties kuinka kauan?
— Entä vaimonne? — kuiskasi Inga. Ei hän olisi tahtonut sanoa sitä, mutta kysymys pääsi sittenkin kuuluville.
— Minun vaimoni seuraa minua, — sanoi tohtori, pannen omituisen painon tuolle sanalle. Hän olisi seurannut minua mestauslavalle, jos siksi olisi tullut, mutta hän ei luota minuun. Hän ei ole milloinkaan uskotellut itseään eikä minuakaan sillä, että entisyys joskus jäisi unohduksiin. Hän ei puhu milloinkaan siitä, että minä voin jälleen kohota. Hän tietää, että minulla on poltinmerkki otsassa …
* * * * *
"Hän tietää, että minulla on poltinmerkki otsassa."
Nämä sanat ne yhä kaikuivat Ingan korvissa kauan aikaa vielä senkin jälkeen, kuin hän oli tullut kotia ja istui kaminin ääressä lukemassa ääneen mummollensa. Ne hyppelehtivät rivien välissä ja tekivät monessa kohdin syyttä suotta hänen äänensä äkkiä niin vienoksi, että vanha rouva kummastellen katsahti häneen.
Ne kumahtelivat vasaran-iskuina hänen sydämessään, hänen viruessaan unetonna vuoteellansa ja katsellessaan ulos pimeyteen. Ne hiipivät hänen unennäköihinsä, ja ne ne ensiksi jälleen kuuluivat, kun hän aikaisin aamulla heräsi levottoman yön jälkeen.
"Hän tietää, että minulla on poltinmerkki otsassa."