Veitsenä ne häntä viiltelivät ja täyttivät hänet hellällä osanotolla ja melkein epätoivoisella oman voimattomuuden tunnolla.
"Ei pääse kohoamaan, kun ei ole ketään, jolta saisi luottamusta osakseen." Niin hän oli sanonut.
Mutta Inga luotti häneen, luotti kokonaan, ehdottomasti. Miksikä ei sanoa sitä hänelle? Kenties hänen luottamuksensa saisi tohtorin kohoamaan, hänen luja, lämmin, rohkea luottamuksensa!
Mutta sanoa se hänelle, — silloin täytyy Ingan sanoa enemmän kuin itse tietääkään, enemmän kuin hän tällä hetkellä oli itsellensäkään tunnustanut.
Inga kätki kasvot käsiinsä, ikäänkuin kätkeäkseen omalta itseltään sen hehkuvan punan, joka ohimoilta ruveten valui alas hänen paljaalle kaulalleen. Ja samalla hän tunsi ikävöivänsä häntä, ja niin kalvavana se täytti hänet, tuo ikävöimys, että hänen täytyi ääneensä valittaa, täytti niin valtavana, ettei hän edes yrittänytkään vastustamaan sitä, vaan painoi päänsä yhä syvempään, vaikeroiden: "Tätä tuskaa… tätä tuskaa!"
* * * * *
Samana aamuna istui tohtori vastaanottohuoneessansa, josta viimeinen sairas vast'ikään oli lähtenyt pois.
Hän oli lukevinaan erästä lääketieteellistä aikakauskirjaa, mutta hänen katseensa kiiti kauas kirjan lehdeltä ulos eikä pysähtynyt se keväimen viimeisiin lumihiutaleisiin, joita, keveinä kuin untuvat, putoeli maahan ja suli samassa, — ei pysähtynyt ensimmäiseen kottaraiseen, joka kosteita siipiään räpytteli tekopesänsä harjalla, eikä pysähtynyt Kai poikaankaan, joka suurissa pitkävartisissaan tepasteli akkunan edessä, astuen jalkansa jok'ikiseen rapakkoon, minkä suinkin näki.
Kain punainen lakki se yksin erottautui tuosta harmaasta yksitoikkoisuudesta, mutta tohtorin katse ei siinä viivähtänyt. Se poikkesi syrjäteille, meni kauemmas tätä harmaata yksitoikkoisuutta ja pysähtyi kahden lämpöisen, suuren silmän valoon, joka sähkövirtana elvytti häntä; mutta siitä hänen katseensa äkkiä kääntyi takaisin, palaten hamaan siihen aikaan, jolloin poikasta ei vielä ollut olemassa.
Hän näki itsensä köyhänä ylioppilaana pienessä, ahtaassa ullakkohuoneessa ja näki tytön, josta sittemmin tuli hänen vaimonsa, seisovan siinä, suonenvetoisesti kierrellen kihlasormusta sormessaan, sillä välin kuin hän aivan tyynenä veti omansa pois ja laski heidän väliselleen pöydälle.