Hän muisti vielä, kuinka käryävän lampun himmeä valo lankesi jouhikankaiseen sohvaan, jossa hän nukkui yöt, ja hän muisti tuon epätoivoisen ilmeen tytön kasvoissa.
Hän ei todellakaan tiennyt, mistä hän, noitten kasvojen edessä, oli saanut rohkeutta sanomaan, mitä sillä hetkellä niin vilpittömästi tunsi ja oli jo kauan tuntenut. Mutta hän tiesi sen sanoneensa peittelemättä mitään… Ja hän, ylioppilas, oli koko ajan enemmän katsonut heidän välillänsä olevaan sormukseen kuin häneen.
Hän oli sanonut, ettei hänen tuntemansa rakkaus ole niin suuri kuin yhteiselämä kysyy. Kun mennään kihloihin seitsentoistavuotiaina lapsina, silloin ei käsitetä mitä tehdään, ja kun toinen sittemmin huomaa erehdyksen tapahtuneen, niin on paras erota ajoissa. Mutta tuskin hän oli sanottavansa sanonut, kun toinen oli äkkiä kietonut kätensä hänen kaulaansa ja vetäytynyt lähelle häntä, kuumia kyyneleitä vuodattaen, kerjäten kuin koira hänen jalkainsa juuressa. "Älä hylkää minua! Anna minulle edes rahtunenkaan rakkauttasi. Minä tyydyn siihen, voi kuinka tyydynkään!"
Hän muisti äkkiä tunteneensa sillä hetkellä itsessään halun karistaa hänet pois päältänsä ja samassa kadottaneensa jonkun verran kunnioitustansa naista kohtaan hänessä.
Melkein vaistomaisesti oli toinen tuntenut tuon ja hellittänyt hänestä, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hän oli jälleen hänen kaulassaan. "Jos sinä ajat minut pois, niin minä surmaan itseni." Niin hän oli kuiskannut, ja ylioppilas oli lukenut hänen kasvoistaan, että hän tarkoittaa täyttä totta noilla sanoilla.
Sääli oli täyttänyt hänen sydämensä, ja hetkiseksi hän oli erehtynyt tunteissaan.
Mutta sitten hän oli äkkiä luonut impeen vakavan katseen ja virkkanut verkalleen: — Ja jos kerran kohtaisin sen naisen, jota voisin todella rakastaa, kuinka silloin?
— Silloin minä heittäytyisin hänen ja sinun välillesi! — oli toinen huudahtanut intohimoisesti, kyyristyen entistä lähemmäs häntä.
Ylioppilas oli ollut ääneti hetken aikaa ja sitten tuonut esille viimeisen pelastuskeinonsa.
— Minulla on jotain sanottavaa sinulle, — oli hän lausunut. — Sen kuultuasi on sinun helpompi luopua minusta. Minä en ansaitse niin paljoa rakkautta. Minä olen tehnyt lainrikoksen ja odotan rangaistusta. Tutkinnon suoritettuani menen poliisikamariin ja annan itseni ilmi. Rangaistuksena on oleva pari vuotta kuritushuonetta. Ja niin olen mennyttä miestä, ja sinun on vielä mielesi oleva hyvä, ettet ole sellaiseen sitoutunut.