Ei väräystäkään tytön kasvoissa.
— Minä olen kauan ajatellut sitä, — oli hän sanonut.
Hän muisti, kuinka tuo tyyneys oli kerrassaan riistänyt aseet hänen käsistänsä ja kuinka hän melkein nöyrtyneenä oli kysynyt tytöltä, mitä hän nyt aikoo tehdä.
— Odottaa, kunnes tulet takaisin.
Ja silloin hän oli voitettu.
Tyttö sai pistää sormuksen takaisin hänen sormeensa, ja kaikki ristiriitaiset tunteet olivat tukehtuneet siihen kiitollisuuden uhkuun, joka nyt ylioppilaassa hulvahti.
Immen lähdettyä hän istui siinä jälleen, tuntematta olevansa entistä iloisempi, entistä rikkaampi; tuntui kumminkin, kuin olisi kaksinkertainen, kauan painanut taakka kirvonnut hänen harteiltansa.
Vuosia vieri. Hän tuli vankeuteen ja pääsi jälleen vapaaksi. Hän ryhtyi lääkärintoimeen eräässä syrjäisessä seudussa Sjellannin saarella ja meni vihdoin naimisiin neljä vuotta siitä illasta lukien, jolloin turhaan oli koettanut päästä vapaaksi tuskallisista väleistä.
Vielä tälläkin hetkellä hän tunsi sen suuren levottomuuden, joka oli hänet vallannut häitten edellisinä päivinä, ja hän tiesi, ettei hän suinkaan ollut sitä salannut morsiameltaan. Tuhansin hienoin viittauksin hän oli yrittänyt panna tytön suuhun ne sanat, joista olisi aiheutunut molemminpuolinen selitys, mutta morsian ei ollut tahtonut käsittää häntä, eikä tohtorinkaan sopinut ottaa sitä puheeksi; hän tunsi, kuinka suureen kunniavelkaan tytön väsymätön, vuosikausia kestänyt odotus oli hänet saattanut.
Mutta selvästi hän muisti senkin, kuinka niitten päiväin ahdistus oli pyörinyt varsinkin yhden kysymyksen ympärillä: "Ja jos minä sittemmin elämässäni kohtaisin naisen, jota voisin todella rakastaa?" Ja voivansa rakastaa ehjästi ja kokonansa, sen hän tunsi valtavan voimakkaasti. Ja lujan, intohimoisen luonteensa perusteella hän tunsi kykenevänsä vastaanottamaan sellaista rakkautta, joka, kerran selvänä ilmi puhjettuansa, pystyy murtamaan kaikki esteet tieltään. Mutta todellinen rakkaus tulee vain harvain osaksi — miksipä siis juuri hänen?