Sittemmin hän oli lakannut tuntemasta tuota ahdistusta. Hän oli syöksynyt työhönsä, syöksynyt kummallisen kiihkeällä, kuumeenomaisella innolla, jotta ei hänelle jäänyt ensinkään aikaa perhe-elämää varten.
Ja osat vaihtuivat.
Nyt oli jonkun aikaa nuoren rouvan vuoro tuntea kalvavaa ahdistusta. Hän ei sitä ilmaissut, mutta myötäänsä hän pelkäili jotain, mikä uhkaa kuin vihollinen. Heidän avioliittonsa ensi vuosina nuori rouva useinkin tapasi itsensä tarkastelemasta jokaista vierasta naista tuskallisin, tutkistelevin katsein, luodakseen sitten mieheen silmänsä, arkaillen ja ikäänkuin tiedustellen: onnistuuko tuon naisen saada sytytetyksi hänen miehensä silmään se tuli, jonka hän, nuori vaimo, tiesi siinä piilevän, yhtä varmasti kuin hän tiesi olevansa itse kykenemätön sitä ilmoille loihtimaan.
Moiselle epävarmalle pohjalle on työläs rakentaa. Hän tunsi sen ja kärsi hiljaisuudessa.
Mutta silloin mies ei antanut hänelle vähintäkään aihetta luulevaisuuteen. Ja vähitellen sitten nuori rouva vaipui levollisuuteen hänkin.
Silloin kumminkin, kun hän tunsi esikoistaan odottelevansa, silloin heräsi hänessä heikko toivo, että lapsi kenties opettaa isän rakastamaan vaimoa.
Hän huomasi käyneensä tyynemmäksi miestänsä kohtaan ja luontevammaksi muita kohtaan.
Kai tuli maailmaan eräänä päivänä, jolloin omenapuut olivat kukassa, ja lapsen keralla tuli päivänpaistetta taloon.
Tohtori kylvetti joka päivä pikkuista, pulleata poikaansa, joka pehmoisena ja valkoisena potki vedessä. Ja mitä kimeämmin poika huusi, sitä raikkaammin tohtori nauroi… Mutta eipä hänen sydämensä silloin äidille sykkinyt, vaan pojalle. Poikasesta tuli hänen ajatustensa valtias; kisailla pojan kanssa — siinä hänen suurin ilonsa.
Ja niinpä tapahtui mikä tavallisesti on vastoin luontoa: äiti rupesi mustasukkaiseksi omalle lapsellensa!