Tuossahan se makasi kätkyessä, raastaen häneltä viimeisetkin muruset hänen miehensä rakkautta! Eikö mies osoittanut häntä kohtaan entistä enemmän kylmäkiskoisuutta, nyt, kun oli olemassa olento, jota hän voi rakastaa? Ja eikö juuri hän, äiti, jää myötäänsä syrjään?
Vaistomaisesti lapsi kyllä kiintyi äitiinsä. Äitiähän kohti poikanen ensi kertaa ojensi pulleat käsivartensa, mutta tohtori se oli, joka otti lapsen syliinsä. Äiti ei yrittänytkään päästä sille sijalle, joka niin helposti olisi saattanut olla hänen.
Hän muuttui kylmäksi ja umpinaiseksi. Talon ylle laskeusi se omituinen, kuollut hiljaisuus, joka oli siinä niin huomattavissa. — Mies tunsi usein olevansa syyllinen vaimonsa edessä, mutta ei saattanut sittenkään lähestyä häntä. Vaimo oli alun pitäin antanut itsestänsä liian paljon. Nyt ei hänessä enää ollut sitä puolta, jota mies olisi halunnut saada omaksensa.
Ja tuo kuollut hiljaisuus se lepäsi edelleen kodin yllä. Silloin tällöin vain keskeyttivät sitä Kain iloiset söperrykset.
Mutta poikanenkin huomasi ennen pitkää, missä sopii temmeltää ja missä olla vähemmällä. Rajusti ja meluten hän hyväili isäänsä; arkaillen ja varovasti hän käyttäytyi äitiänsä kohtaan. Hän lauloi ja rallatteli tohtorin kamarissa, mutta arkihuoneessa hän oli kiltti ja hiljainen, ja päivällispöydässä hän istui pienessä tuolissaan heidän keskellänsä äänetönnä ja vakavana, ja pienet, älykkäät silmät ne silloin verkalleen ja ikäänkuin tutkistellen siirtyivät toisesta toiseen. Mutta välisti hän pisti pienen kätensä tohtorin käteen ja huokasi ihan sydämensä pohjasta, ikäänkuin hämärästi aavistaen, ettei kaikki ole niinkuin olla pitää. Ja silloin oli toisten niin kummallisen outo olla.
* * * * *
Tohtori kavahti tuoliltansa ja sysäsi akkunan auki pihalle päin.
Hän kaipasi raitista ilmaa.
Kain punainen piippalakki pisti näkyviin kahden halkopinon välistä portin ulkopuolella, ja tällä puolen heilui Fenrisin tuuhea häntä.
Tohtori vihelsi, ja kumpainenkin tuli juoksujalassa saapuville.