Kjeld huomasi säteilyn noissa mustissa silmissä.
— Sinä olet viisas — sanoi hän ja suuteli morsiantaan, — hyvinkin viisas.
Hän hymyili tätä sanoessaan, mutta sanojen takaa kuului kuin huokaus.
Morsian kuuli vaan sanat, — ei huokausta.
Oli unensa nähnyt hänkin,
Mies köyhä, loistossa kaupungin,
Unet armahat, pettäväiset,
Unet kunnian, maineenkin.
Häämatkalla sattui muuan tapaus, jota he sittemmin elämässään saivat usein muistella, kumpikin omalla tavallaan.
Oli kolkko, sumuinen päivä. Ei paistanut Lontoon miljoonille päivänsädettä ainoatakaan.
Cityn leveillä kaduilla risteilivät raitiovaunut, ajurit ja hienot ajokalut. Jalkakäytävää myöten kulki kävelevien vuolas virta, kiemurrellen kuin suunnattoman suuri ankerias kadulta kadulle.
Mutta yhdessä paikassa jakaantui virta aina ja kulki varovasti kahdenpuolin siitä.
Siellä loikoi käytävällä mies. Repaleiselta ja kurjalta hän näytti, mutta karkeista hihoista tuli näkyviin valkeat, hienot kädet, ja punaliidulla hän maalasi käytävän kuiville kivilaatoille.
Nuori pariskunta pysähtyi, kuten kaikki muutkin, tätä katselemaan. Rohkein, voimakkain piirtein loi katumaalari liitupalasellaan esille luonnoksiaan. Ne olivat vaihtelevia kuvia ja muodostuivat eläviksi riveiksi, temmaistuina ihmismerestä hänen ympärillään. Tässä kulki vanha vaimo kerjäten leipää, tuolla istui dickensiläinen taskuvaras, jalat huolettomasti ristissä, savipiipun-nysä suussa, kasvot vilkkaat, silmät vilhuvat, tuossa kaksi lasta kesken leikkiään tappelivat napista, ja pelastusarmeijalaiset astuivat juhlakulussa siitä ohitse.